*Varoitus! Sisältää spoilereita.*
Melkein romanttinen toimintaelokuva
Toukokuu 2012. Istun bussissa pääkaupunkiseudulla matkalla siististä sisätyöstäni kotiin ja luen käsikirjoitusta täyspitkästä post-apo-findiestä, josta minulle on juuri tarjottu naispääosaa. Mietin, että elämäni on juuri sellaista, kuin sen pitääkin olla. Käsikirjoitus on TR Productionsin Esa Jussilan käsialaa ja kolmas yhteinen elokuvamme He lepäävät Pohjoisessa. Ensimmäinen oli Urban Savages (2009) ja toinen Myrsky Tiimalasissa (2010). Pääsen käsikirjoituksessa kohtaan, jossa hahmoni on juuri suutelemassa Onni Kaskisen esittämää Vaeltajaa, kun tarkka-ampujan luoti räjäyttää naisen aivot pihalle. Repeän nauramaan täydessä ruuhkabussissa ja pudistan päätäni.
Valmistautuminen post-apon kuningattareksi
Luettuani käsikirjoituksen ja otettuani roolin vastaan He lepäävät Pohjoisessa -elokuvasta, keskustelemme ohjaaja Esa Jussilan kanssa käytännön asioista. Elokuva kuvattaisiin kesän 2012 aikana Turun seudulla, kuvauspäiviä esittämälleni naispääosalle tulisi arviolta viisi. Korvausta matkoista tai majoituksesta ei tuttuun tapaan tulisi, joten päätämme yrittää sovittaa kuvaukset muihin Varsinais-Suomen matkoihini.
Joku aina joskus ihmettelee miksi näyttelen ilmaiseksi. Ensinnäkään en usko vielä toistaiseksi osaavani näytellä niin hyvin, että siitä kannattaisi kenenkään maksaa. Toisekseen, findie-elokuvat ovat yhteisprojekteja, joihin rahat tulevat pääosin tekijöidensä taskuista. Työryhmälle maksaminen ei kerta kaikkiaan ole mahdollista - kannan siis korteni kekoon näyttelemällä. Sitä paitsi näytteleminen on minulle harrastus, johon olen valmis laittamaan rahaa samalla tavalla kuin mihin tahansa muuhunkin harrastukseen. Ei minulle joogatunneilla käymisestäkään kukaan maksa. Työn alla edelleen on muuten ikuisuuspostaukseni findie-elokuvien rahoituksesta. Lupaan partiolaisen kunniasanalla paneutua siihen seuraavaksi.
Saan jälleen kerran luoda hahmoni puvustuksen ja maskeerauksen itse, ohjenuoraksi Esa antaa "moderneista vaatteista kootun pohjoisbeduiinilookin": huppua, pitkää takkia, vöitä. Päädyn tekemään hahmostani korostetun naisellisen. Kahdessa edellisessä TR:n elokuvassa onkin tullut tepasteltua niin tapporumana, että nyt kaipaan kauneutta. Ostan itselleni Vallilan makasiinien kirpputorilta (RIP, nyyh) maastonvihreän armeijan olkalaukun ja samanväriset, polvipituiset reisitaskuhousut. Yhdistän niihin omasta kaapistani äitini vihreän parkan 80-luvulta ja mustanharmaan pitkän topin. Päähäni kietaisen liukuvärjätyn, viininpunaisen huivin, käsiini sujautan mustat goottikäsineet, vyötäisilleni sidon kaksi vyötä ja viimeistelen lookin kasalla erinäisiä, näyttäviä koruja. Meikiksi valitsen tummat rajaukset ja punaiset huulet. Nice. Katsotaan mitä herra ohjaaja sanoo luomastani beduiiniprinsessasta. Itse ainakin olen siihen erittäin tyytyväinen.
Kuvaukset numero 1: metsäsplatteria Varissuolla
Ensimmäinen kuvauspäivä on kesäkuussa 2012 ja ramppikuume vääntää vatsaani. Mihin olen taas oikein ryhtymässä? Kuka kuvittelee, että osaan ylipäätään näytellä? En minä ainakaan! Asunikin on varmasti ihan vääränlainen. Tapaamme Esan ja muiden näyttelijöiden kanssa Itäharjun Prisman parkkipaikalla. Olen jo täydessä tällingissä, koska menemme suoraan metsään kuvaamaan. Esa ei sano mitään, ei ainakaan käske menemään kotiin vaihtamaan vaatteita tai pesemään naamaa. Voitto. Onneksi sentään näyttelin keväällä kahdessa lyhytelokuvassa (My Girl ja Kaunis Deittini) - muuten näyttelemisessäni olisi ollut kolmen vuoden tauko ja kameran eteen meneminen hermostuttaisi vieläkin enemmän.
Kuvauspäivä Varissuon metsissä on rankka, mutta hauska. Paljon juoksemista, metsässä rämpimistä, odottelua ja miesvaltaisen porukan huumorin sietämistä. Kauniin kesäpäivän viettää mielellään ulkosalla. Seuraava päivä on samanlainen, mutta porukka pienempi. Kuvaamme enimmäkseen minun ja Onnin kahdenkeskisiä kohtauksia. Rehellisesti sanoen kuvauksista on jo niin kauan aikaa, etten muista mitä minäkin päivänä tarkalleen kuvattiin, mutta menköön. Teen myös hauskan jäynän Onnille, kun piilotan hänen rakkaat syöpäkääryleensä laukkuuni sopivan tilaisuuden tullen. Aijjettä sitä vahingoniloa, kun addiktille meinaa tulla hätä. Kjeh kjeh.
Kuvaukset numero 2: purkkitonnikalaa ja öistä hysteriaa
He lepäävät Pohjoisessa kuvauksista numero kaksi heinäkuussa 2012 ehdottomasti mieleenpainuvinta on elämäni ensimmäiset yökuvaukset. Sen lisäksi, että kuvaamme koko päivän Varissuon metsissä, kuvaamme myös pitkälle aamuyöhön - johonkin neljään, muistelisin. Kuvaukset ovat aina rankkoja, kun täytyy jaksaa tehdä mitä ikinä fyysisiä suorituksia ohjaaja keksiikään pyytää ja olla samalla henkisesti läsnä. Ruokana on kylmiä lihapullia ja juomana vettä. Tätä tunti toisensa perään, niin kyllä se työstä käy. Näin ollen illan viimeiset otokset, joissa hahmoni pitää olla väsynyt ja kyrpiintynyt, tulevat kuin luonnostaan.
Kun osuuteni on vihdoin saatu purkkiin, saan siirtyä sivummalle. Ihailen öistä varsinaissuomalaista metsää, sen jylhää kauneutta, luonnon ääniä... Kunnes tunnelmointini keskeytyy Esan innostuneeseen kiljahdukseen. Tajuan olevani aamuyöstä keskellä metsää katsomassa, kun yksi tyyppi pyörittää avattua tonnikalapurkkia kädessään ja toinen mouho kuvaa sitä tohkeissaan. Näky on liikaa siinä väsymystilassa ja alan nauraa hysteerisesti. Esa tekee sen, minkä kuka tahansa empaattinen ihminen tekee, eli kuvaa, kun hajoilen pitkin kallioita. DVD/Blu-Ray -ekstroja odotellessa. Tällaisen kuvauspäivän jälkeen jopa lattiapaikka ohjaajan luona tuntuu luksukselta.
Kuvaukset numero 3: hiekkarannalla hukuttautumassa
Elokuussa 2012 on luvassa viimeiset kuvaukset ja ne ovat onneksi kohdaltani helpot. Hahmoni on kuollut, joten minun täytyy vain roikkua räsynukkena Onnin käsivarsilla, kun tämä kantaa minua dramaattisesti kohti veden syvyyksiä. Kuvasimme Maskun Rivieralla, suojassa kesäpäivää viettävien lapsiperheiden katseilta. Kun kuvaukset ovat ohi, hyppään vaatteet päällä uimaan. Onni kutsuu minua norpaksi. Tämä spontaanius kostautuu, kun tajuan, etten tietenkään ottanut vaihtovaatteita mukaan. Esa sen sijaan onnistuu ottamaan minusta yhden kaikkien aikojen lempikuvistani, kun hehkun uinnin ja kuvauspäivän jälkiflow'ssa. Huomaa poskessa Esan mustaherukkapiltillä maskeeraama luodinreikä ja Disneyn Pienen merenneidon inspiroima asukokonaisuus.
Jälkiäänitykset syksyllä
Kun He lepäävät Pohjoisessa kuvaukset ovat onnistuneesti ohi, tulee huonoja uutisia: osassa materiaaleista on niin kehno ääni tai häiritsevää taustahälyä, että kohtaukset pitää dubata. Dubbaukset tehdään lokakuussa 2012 ohjaajan luona. Enkä ole koskaan aiemmin dubannut mitään. On yllättävän vaikeaa päästä kunkin repliikin vaatimaan tunnelmaan istuen tiukasti sängyllä mikrofoni naaman edessä ilman varsinaista näyttelemistilannetta. Ei ole vastanäyttelijää, ei piiloutumista hahmon taakse vaatteilla ja meikeillä, ei metsän tuomaa tunnelmaa. Olen aina salaa haaveillut piirrettyjen dubbaamisesta, mutta se unelma lienee parasta unohtaa - tai sitten tarvitsen vain paljon harjoitusta. Koko elokuvanteon ikävin osuus saadaan kuitenkin muutaman tunnin tahkoamisen jälkeen purkkiin.
Valmis elokuva ja tyytyväisyys omaan suoritukseen
He lepäävät Pohjoisessa elokuva saa maailman ensi-iltansa suureellisesti rapakon toisella puolen South Texas Underground Film Festivalilla (STUFF) lokakuun 2013 alussa. Tämän takia elokuvassa on poikkeuksellisesti englanninkielinen tekstityskin. Kukaan tekijöistä ei taida olla paikan päällä Teksasissa, joten sitäkin odotetumpi tekijöiden ensi-ilta pidetään heti lokakuun loppupuolella.
Elokuva ylittää odotukseni - varsinkin oman suoritukseni osalta. Ensimmäistä kertaa nimittäin tuntuu, etten katso itseäni naamiaisasussa, vaan hahmoa, jolla on ihan oma erillinen sielunmaisemansa. Laitan tästä osan näyttelijänä kehittymiseni piikkiin, mutta varmasti vähintään yhtä suuri osuus on taidokkaalla leikkauksella. Esa on osannut valita suorituksistani ne, jotka muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Se kai lienee ohjaajan/leikkaajan tehtävä, jos nyt ihan tarkemmin mietin. Kommentoin näyttelijänsuoritustani ystävälleni sanoen olevani vilpittömän hämmästynyt, että hahmoni on niin erilainen kuin minä: "Sellainen ärsyttävä, ylimielinen prinsessa-biatch." Ystäväni vihjaa hyvin hienovaraisesti, että jonkinlainen yhtäläisyys minun ja hahmoni välillä saattaa ajoittain olla mahdollista. En ymmärrä tätä vihjausta lainkaan!
Suomen ensi-iltansa He lepäävät Pohjoisessa saa Jyväskylässä Finnish Underground Film Festivalilla marraskuussa 2013. Ensi-iltojensa jälkeen He lepäävät Pohjoisessa näytetään Trash & Underground Film Festivalilla (TUFF) Tampereella maaliskuussa 2014 ja paraikaa elokuvaa esitetään Turussa Kino Dominossa usemman näytöksen voimin. Mahtavaa saada olla mukana tällaisessa elokuvassa. Rinta rottingilla kohti uusia haasteita!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti