Tutustuin Johannes Peik Luukiseen tammikuussa 2015, kun kävin katsomassa hänen ensimmäisen kokopitkän elokuvansa, Aspergerin syndroomasta kertovan dokumentin Sampsan seikkailut. Sekä pääosan esittäjä Sampsa, että ohjaaja itse ovat Asperger-henkilöitä. Aihe kiinnosti, koska oma isäni sai Asperger-diagnoosin 60-vuotiaana. Blogipostaukseni elokuvasta voi lukea täältä. Facebookin kautta Peik lähettää minulle nyt kutsun uusimman elokuvansa Hiljaisuuden enkelit -ensi-iltaan 1.12.2015 Kino Andorraan. Kuten edeltäjänsä, myös tämä elokuva on dokumentti ja kertoo sekin ohjaajalle omakohtaisesta aiheesta: kiusaamisesta. Valitettavasti tämäkin aihepiiri liippaa omaa elämääni läheltä, joten lähden taas mielenkiinnolla paikalle.
Hiljaisuuden enkelit -elokuvassa ihmiset, myös Peikin edellisen elokuvan päätähti Sampsa, kertovat avoimesti omista kiusaamiskokemuksistaan. Ainoastaan kiusaajan puheenvuoron esittää näyttelijä. Tämä onkin yksi dokumentin parhaista paloista. Mitenkään kiusattujen kokemuksia vähättelemättä näytetään kolikon toinen puoli: miten kiusaajaksi voi päätyä ja miten paljon kiusaajakin voi tapahtuneesta traumatisoitua. Dokumentti on kokonaan mustavalkoinen, mikä on hieno tehokeino - uhrien kertomukset pääsevät hyvin esiin. Ehkä värivalinnassa on myös hyvän ja pahan symboliikkaa? Elokuvan trailerin voi katsoa täältä.
Salissa on enemmän ihmisiä kuin Peikin edellisen elokuvan esityksessä - aihe ehkä koskettaa useampia ja paikkakin on helpommin saavutettavissa. En ole varma, mutta olen bongaavinani yleisössä Tuomas Enbusken? Elokuva on ehkä turhan pitkä ja hieman hiomaton, mutta se tekee tehtävänsä ja todella herättää paikallaolijoissa tunteita. Sen huomaa näytöksen jälkeen kiihkeänä viriävästä keskustelusta. Hyvin monella tuntuu olevan aiheesta omakohtaista kokemusta. "Oksettaa ja itkettää, tulee niin paljon muistoja mieleen...", sanoo yksi katsojista. "Ei voinut kyynelittä katsoa", komppaa toinen.
Itse herkistyn siinä vaiheessa, kun Peik pyytää lavalle dokumentissakin esiintyneen Juuso Juntusen. Mikä ihastuttavan valoisa nuori mies! Myös Juuso on Asperger-henkilö. Hän kertoo olleensa kymmenen vuotta katkera, mutta antaneensa sitten lopulta kiusaajilleen anteeksi. "Koulussa olin hiljaa, mutta kotona purkauduin ärtymystäni äidille", hän kertoo vaikeista ajoistaan. Eräs yleisöstä avautuu omista kokemuksistaan ja sanoo, että on vaikea antaa anteeksi, jos ei pyydetä anteeksi. Juuso ja Peik kuuntelevat myötätuntoisesti. Puheenvuoron jälkeen Juuso sanoo käsittämättömän ihanasti: "Susta huokuu herkkyys ja rakkaus. Sä tulet vielä menestymään." Sanat eivät kuulosta teennäisiltä, vaan täysin vilpittömiltä ja aidoilta. Purskahdan itkuun.
Kuitenkin kaikkein hienointa on nähdä miten itsevarmana ohjaaja itse nousee esityksen jälkeen yksin lavalle ja avaa kuuluvaan ääneen keskustelun elokuvasta. Alle vuosi sitten Peik vaikutti samassa tilanteessa todella ujolta ja tarvitsi vanhempiensa tuen saadakseen sanaa suustaan. Koulukiusatut ovat hiljaisia enkeleitä, joille Peik on antanut äänen - ja löytänyt samalla omansa.
Jo seuraavana päivänä Peik kyselee Facebookin kautta mielipidettäni elokuvasta. Paria viikkoa myöhemmin hän lähettää minulle trailerin työn alla olevasta - jälleen kerran - dokumenttielokuvastaan Jätevuoren huipulla. Dokumentti kritisoi luonnonvarojen kulutusta. Taas mahtava aihe! Hämmennyn hieman, kun videossa Peik esiintyy täysin alasti. Normaalisti, kun mies lähettää minulle kikkelivideon olen kauhuissani, mutta taiteilijat saavat paljon anteeksi. Tästä paria viikkoa myöhemmin Peik yllättää taas ja pyytää minua tuotantoassistentiksi tai apulaisohjaajaksi tuotantoon. Tunnustan, etten tiedä ohjaamisesta mitään ja kysyn lisätietoja tuotantoassistentin vastuualuieista. Olen jo vuosia halunnut tehdä elokuvassa jotain muutakin kuin näytellä ja nyt minulle vihdoin tarjotaan siihen tilaisuus! Valitettavasti joudun kieltäytymään tarjouksesta työkiireisiin vedoten. Olenko joskus sanonut, että työ haittaa harrastamista? *kele! No mutta, onneksi on taas jotain mitä odottaa.
