Trash & Underground Film Festival 2013 - vuoden suurin ja verisin findie-festivaali

On taas aika vuoden odotetuimman findie-tapahtuman: Trash & Underground Film Festivalin 2013 eli tuttavallisemmin TUFFin. Tapahtumana TUFF on itsenäinen (tai ainakin autonominen) osa Tampereen elokuvajuhlia.  Itse tapahtuma kulki tätä ennen Roskafestivaalien nimellä ja se järjestettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 2001. Käytännössä järjestäjänä elokuvajuhlien puolesta toimivat tamperelaiset kulttuurivaikuttajat Ville Lähde ja kumppanit Trash Videosta. Kello yhdentoista aikaan aamupäivällä lauantaina 9.3.2013 olen kamoineni vakiomajapaikassani Villen luona. Tapahtuman juontava Findie ry:n puheenjohtaja Rauli Ylitalo onkin saapunut paikalle jo edellisenä iltana. Pikaisesti valmistauduttuamme lähdemme kolmistaan tapahtumapaikalle Tampereen Yo-talolle hoitamaan käytännön järjestelyjä. Tänä vuonna pääsen Tekoverityttönä ensimmäistä kertaa ilmaiseksi tapahtumaan. Mieltä lämmittävät Villen sanat: ”Sähän olet vähän niin kuin lehdistöä.”

Ensimmäinen nakki YO-talolla napsahtaa minulle ja Raulille. Taittelemme TUFF 2013 -ohjelmalehtiset. Pilkunviilaajana en voi olla huomauttamatta, että lehtiseen on lipsahtanut edellisvuoden tapahtuman päivämäärä 10.3.2012. Ville suhtautuu asiaan rennosti vierittämällä syyn kömmähdyksestä Trash Videon aktiivijäsenen ja Findie ry:n hallituksen tiedotusvastaavan Matti Kuusniemen niskoille. Blame the bald guy -taktiikka toimii aina. Ohjelmalehtisten taittelun lisäksi hoidamme tuolit paikoilleen ja ohjelmistot seinille. Löydän myös muutamia ilmeisesti edellisillan juhlijoilta jääneitä puolityhjiä tuoppeja ja roskia, jotka kiikutan siisteysneurootikkona baaritiskille pois silmistäni. Hommat suoritettuani kysyn Villeltä onko vielä jotain järjestelyjä, joissa voisin auttaa. Ville vastaa pilke silmäkulmassaan: ”Joo, sä voisit vaikka asentaa tuon langattoman verkon.” Ehdotus on samaa luokkaa, kuin jos minä pyytäisin Villeä lakkaamaan kynteni. 

Jopa ilman sotkeutumistani asiaan, teknisiä ongelmia tulee heti vastaan. Huomaamme, että elokuvien ääni ja kuva ovat epäsynkassa – ääni tulee noin puoli sekuntia kuvaa jäljessä. Tätä ongelmaa ei kuulemma ollut Villen testatessa elokuvia kotonaan samalla laitteistolla. Tämä saa miehet kiihtyneinä ihmettelemään ongelman syytä. Itse seuraan teknisiä termejä vilisevää keskustelua sivusta. Lohduttaisin heitä sillä, etteivät maallikot moista huomaa, vaikka itseänikin viive hieman häiritsee. Viiveelle ei kuitenkaan enää tässä vaiheessa voi mitään, joten ainoaksi ratkaisuksi jää, että Rauli muistaa juonnossaan kehottaa sopivin välein yleisöä juomaan itsensä epäsynkkaan kestääkseen häiriön. Alla herra tapahtumanjärjestäjä, jota ongelmat tekniikan kanssa ketuttavat vain lievästi.

Ovet tapahtumaan aukevat klo 14:00 ja ensimmäinen näytös alkaa klo 14:30. Vaikka olemmekin hyvissä ajoin pääkallopaikalla,  olemme vain kymmentä minuuttia aikaisemmin vielä läheisessä thai-ravintolassa tankkaamassa iltaa varten. Syödessämme pikakelauksella paikalle saapuu Matti Kuusniemi. Kerromme hänelle kuvan ja äänen synkkaongelmasta, johon hän toteaa: ”Ai, vain puoli sekuntia? No hyvä, ettei ole kymmenen!” Ihanaa, kun ihmisellä on positiivinen elämänasenne, mietin. Itse olisin tapahtumanjärjestäjänä vetänyt itseni jojoon jo huomatessani ohjelmalehtisissä olevan väärän päivämäärän.

Saavumme paikalle juuri ennen h-hetkeä. Rauli kävelee käytännössä suoraan lavalle ja tapahtuma pyörähtää käyntiin. Huom. Jos joku paikallaolijoista luulee nähneensä Raulin juontaneen jossain vaiheessa iltaa housut kintuissa armeijanvihreät bokserit lepattaen, muistatte väärin. Sitä ei koskaan tapahtunut. Ja jos jollain on kuvia, jotka todistavat toisin, niitä ei tässä blogissa julkaista, koska Tekoveritytöllä on sentään jotain tasoa. Kuvassa fiksu ja filmaattinen juontajamme, Findie ry:n oma Rauli Ylitalo. Housut jalassa, näettehän?

Hämmästyn sitä, miten paljon yleisöä on paikalla jo TUFFin alusta asti. Olimme alustavasti puhuneet varaavamme Findie ry:lle pöydän hyvältä paikalta, mutta jätimme sen tekemättä lähtiessämme syömään. Kadun tätä katkerasti etsiessäni meille sopivaa paikkaa asettautua nauttimaan elokuvista. Päädyn pöytään, joka on ylätasolla viistosti miksauspöydästä oikealla. Yksi salin pylväistä peittää näkyvyyteni valkokankaalle vain osittain. Kiroan mielessäni tätä jokavuotista ongelmaa, mutta tyydyn kohtalooni ja uppoudun nauttimaan kylmää lonkeroa ensimmäisen näytöksen lähtiessä rullaamaan. 

Kauhua ja uskontoa: Behind the Cross (2012)

Rajoitettu näkyvyys on ehkä kuitenkin vain hyvä asia, kun illan ensimmäinen elokuva, tuusulalaisen Tomi Kermisen Behind the Cross (2012) aloittaa illan elokuvatarjonnan. Kyseessä ei nimittäin ole mikään feel good -elokuva. Olen henkisesti valmistaunut kokemaan samanlaista ahdistusta kuin vuosi sitten TUFF 2012ssa, katsoessani Jo-Jo the Dog Filmsin elokuvaa Male Bonding (2012). En jostain syystä oikein pääse sisään Kermisen elokuvaan ja kuvotus jää tällä kertaa kokematta – onneksi. Vaikuttavinta elokuvassa on ohjaajan pojan Toni Kermisen vilpitön roolisuoritus. Myöhemmin illalla onnittelen Tomia siitä, että onpahan pojallaan ainakin jotain puhuttavaa psykiatrin vastaanotolla 15 vuoden päästä. Behind the Cross (2012) elokuvan traileri alla.

Tomin kanssa tutustuimme näyteltyämme molemmat TR Productionsin elokuvassa Myrsky Tiimalasissa/ Storm in an Hourglass (2010). Myrsky tiimalasissa -trailerin, jossa minä ja Tomi molemmat vilahdamme, näette täältä. 

Kuvassa minä ja taiteilija isolla T:llä.

TUFFin vakiokävijöitä eli findie-skenen suuruuksia

Tapaan festivaaleilla Tomin lisäksi muitakin tuttuja, kuten TR Productionsin armaan diktaattorin Esa Jussilan. Esa on mies jota minun on kiittäminen siitä, että pääsin alun alkujaan pystymetsästä mukaan findie-touhuihin vuonna 2008. Sain silloin ensimmäisen roolini TR:n niin sanotusta zen-elokuvasta, eli käytännössä lähes kokonaan improvisoimalla tehdystä Urban Savagesista (2009). Ja siitä se ajatus sitten lähti. Esa on itseoppinut elokuvantekijä, mutta opiskelee nykyään Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiassa  Elokuvan ja television koulutusohjelmassa. Tänä vuonna TR:ltä ei ole TUFFissa yhtään elokuvaa, joten Esa voi keskittyä täysillä juomaan kaljaa ja olemaan oma hurmaava itsensä. Ensi vuoden tapahtumassa toivoakseni esitetään TR:n uusin kokopitkä elokuva He lepäävät pohjoisessa (2013), jossa itse näyttelen naispääosaa. Tulossa myöhemmin postaus kyseisen elokuvan tekoprosessista legendaarisine yökuvauksineen elokuvan romanttisen vastaparini, Onni Kaskisen kanssa. Kuvassa minä ja herra ohjaaja, Esa ”Grumpy Cat” Jussila.

TUFF 2013ssa on tietysti paikalla myös kalustoon kuuluva Blood Ceremony Filmsin Sami Haavisto, tutulla paikallaan Horror-Shopin myyntipöydän kanssa. Tapasimme Samin kanssa ensimmäistä kertaa kaikkien aikojen ensimmäisessä TUFF 2011ssa, kun nuukuuksissani tulin Samin kyydillä festivaaleilta takaisin Helsinkiin. Lue lisää ensimmäisestä TUFFista myöhemmin ilmestyvästä postauksestani. Nyt manaamme molemmat, ettemme älynneet sopia yhteiskuljetuksesta tänä vuonna. Sami kertoo vuolaasti uusista ideoistaan, jotka eivät häneltä tunnu ikinä loppuvan. Puhetta on muun muassa tv-sarjasta ja Sami vinkkaa, että minullekin voisi olla kyseisessä sarjassa käyttöä. Tunnen vain pienen kauhunväreen selkäpiissäni  – Samin projektit tuntien. Kuitenkin luottoni valtion ennakkosensuuriin on niin kova, että sanon vilpittömästi olevani kiinnostunut keskustelemaan aiheesta lisää, kunhan sen aika tulee. 

Pyydän vielä Samia poseeraamaan Tekoveritytön kanssa. Taustaksi valikoituva tiiliseinä saa Samin luovuuden lentämään, ja hän haluaa kuvan meistä silmät sidottuina odottamassa teloitusta. Harmiksemme sopivia siteitä ei siihen hätään löydy, eikä ehdotukseni myynnissä olevien mustien t-paitojen silpomisesta uppoa yrittäjään. Siispä otamme pari tavallisen tylsää poseerauskuvaa kunnes Sami ei enää voi estellä hirviömäistä luontoaan ja käy kurkkuuni käsiksi. Kuvissa minä ja Mister Horror Sami Haavisto.

Ennen kuin jatkan matkaani Sami toistaa välillemme vakiintuneen kuvion, ikään kuin ystävällismielisen rituaalin. Sami  vannoo kaikkien lähietäisyydellä olevien kuullen menevänsä kanssani naimisiin, jos tiet nykyisen rouva Haaviston kanssa ikinä erkanevat. Olen kuulemma ansainnut tämän kunnian sillä, että muistutan Samin nuoruuden haaveiden kohdetta, Salaisten kansioiden Dana Scullya. Kaikella ystävyydellä, Sami, toivotan sinulle ja rouvallesi pitkää ja onnellista liittoa! 

TUFFin 2013 mieleenpainuvimmat elokuvat: Rubik's Cube Terror (2012), Curiosity Kills (2012) ja Housut - The Devil on my waist (2013)

Tänä vuonna TUFFissa on niin paljon tuttuja, että elokuvat jäävät osaltani sivurooliin. Olin mukana niin sanotussa festivaalien esivalitsijaraadissa Villen luona The Revenge of the Earthquaken (2012) eli tuttavallisemmin TROTEQin ensi-illan 21.12.2012 jälkeisenä aamuna. Näin ollen olen nähnyt suurimman osan esitettävistä elokuvista ainakin kertaalleen. Lisää juttua TROTEQista tulossa myöhemmin elokuvan ensi-illasta kertovassa postauksessa. Illan ensimmäisen elokuvan Behind the Cross (2012) lisäksi jaksan istua paikoillani salin puolella ainoastaan katsomassa uudestaan yllämainitun TROTEQin ja virolaisen Rubik’s Cube Terrorin (2012). Jälkimmäinen on Sander Maran, Karl-Joosep Ilveksen ja Jan Anderssonin tekemä lyhytelokuva ja ehdoton suosikkini illan elokuvista.

Rubik's Cube Terrorissa (2012) liftarille käy huonosti hänen kohdatessaan ilkeämielisen rubiikinkuution. Ihailen veljeskansan edustajien innovatiivisuutta ja erityisesti elokuvan teknistä toteutusta. Elokuvan kliimaksikohtauksessa yleisö räjähtää epäuskoiseen nauruun ja puhkeaa esityksen jälkeen raikuviin aplodeihin. Suosittelen katsomaan elokuvan heti ja tässä.

Huolimatta siitä miten hyvin Rubik’s Cube Terror uppoaa yleisöönsä, jostain syystä olen silti ainoa, joka äänestää elokuvaa illan parhaaksi. Äänestyksen voittaa kuitenkin saman ryhmän toinen teos: Curiosity Kills (2012), jossa lemmikkihiiri käyttäytyy kuin eräskin harmiton jänis aikoinaan elokuvassa Monty Python and the Holy Grail (1975). Illan parhaaksi elokuvaksi äänestetty Sander Maran, Kaspar Ainelon ja Jan Anderssonin Curiosity Kills (2012) esitetään vielä myöhemmin samana iltana Tampereen elokuvajuhlien Night of Trash -illassa Pakkahuoneeella, ennen John Watersin kulttiroskaelokuvaa Female Troublea (1974).

TUFFin juontanut Rauli Ylitalo käy juontamassa myös Night of Trashin - tyhjälle salille. Jos ymmärrän oikein Raulin pettyneen tilityksen myöhemmin jatkoilla, Pakkahuoneella on kaksi salia, joissa molemmissa elokuvat esitetään yhtä aikaa. Toisessa salissa on mahdollisuus nauttia alkoholia ja löhötä mukavasti säkkituolimäisillä istuimilla kun taas toisessa joutuu istumaan selkä suorassa kuivin suin. Kysymys tämän järjestelyn suunnittelijoille Tampereen elokuvajuhlille: kumman paikan sinä katsojana valitsisit? Jostain käsittämättömästä syystä Rauli pakotetaan pönöttämään yksin jälkimmäiseen saliin, johon hän saa juonnollaan houkuteltua vain kaksi ihmistä. Lohdutan Raulin saaneen vihdoinkin juontajana ansaitsemansa yleisön. Tästä voitte katsoa voittajaelokuvan Curiosity Kills (2012) trailerin.

Hieman samaa ”eloton esine tulee ja tappaa” -teemaa kuin virolaisessa Rubik’s Cube Terrorissa (2012), on kotimaisessa elokuvassa Housut - the Devil on my waist (2013). Jälleen kerran ihailen omaperäistä ideaa ja sitä, miten hyvin elokuva on toteutettu. En muista nähneeni elokuvaa esivalitsijaraadissa Villen luona ja nytkin näen siitä vain lähinnä loppuhuipentuman, mutta jo se riittää tekemään vaikutuksen. Lupaan itselleni katsoa elokuvan myöhemmin youtubesta. Tässä elokuvaelämys myös teille.

Findie ry mukana TUFFissa 2013

Elokuvien tuttuuden ja yleisen sosialisoinnin lisäksi minulla on kolmas syy siihen miksi keskittymiseni illan elokuviin on tämän vuoden TUFFissa niin rajallinen: uusi vastuuni Findie ry:n hallituksen jäsenenä. Aikaisempina kahtena vuotena olen ollut paikalla ainoastaan katsojana. Nyt olemme sopineet hallituksen kanssa ennen TUFFia, että minä hoidan tapahtumassa uusien jäsenhakemusten vastaanotot, sekä  ilmottautumiset myöhemmin illalla järjestettäville TUFF-jatkoille. Tasaisesti nousevasta humalatilastani huolimatta selviän molemmista pesteistäni. Humaltumisesta työtehtävän aikana saattaa kieliä käsialani suurentuminen loppua kohden ja tarkkojen nimien muuttuminen ”random dude 1” ja ”joku pitkätukka” -tyylisiksi.  Onneksi sentään jäsenhakemukset täyttävät uudet jäsenet itse. Jatkot ovat menestys ja kävijämäärä nousee ennakkoilmottautuneista kahdeksasta henkilöstä lopulta 34:ään. Valitettavasti uusien jäsenten suhteen jäädään alle kymmenesosaan tästä, ja uusia jäseniä tulee yhteensä koko illan aikana vain kolme. Olen aina pitänyt itseäni suhteellisen helposti lähestyttävänä? Tosin mieltäni lämmittää, että yksi liittyneistä on ”tuleva mieheni” Horror-Shopin Sami Haavisto. 

Jäsenten houkutteluun ei auta edes se, että Rauli pyytää minut yhden välispiikin aikana mukaansa lavalle, jotta ihmiset näkevät kenen kautta jäseneksi voi ilmottautua. Olen etukäteen vinkannut Raulia kertomaan, että minut tunnistaa helposti uusista, kirkkaanpunaisista housuistani. Supliikin juontajamme suussa tämä viaton tuntomerkinanto muuttuu muotoon: ”Hilla sanoi laittavansa tänään housut jalkaan, jotta hänet tunnistaa.” Yleisö naurahtaa odotetusti. Näytän huumorimiehelle leikkisästi keskisormea ja hyppään muka loukkaantuneena alas lavalta. Onneksi Matti Kuusniemi taltioi tämänkin hetken mahdolliseksi materiaaliksi tulevalle TUFF 2013 -dvd:lle. TUFF 2013 -dvd on Findie ry:n vuosikokouksessa esille tullut idea. TUFFista tehdään tulevaisuudessa kokoelma-dvd, jossa on parhaat kyseisen vuoden tapahtumassa esitetyt elokuvat ja hauskat extrat muun muassa jatkoilta. Lisää aiheesta Findie ry:n toimintaa käsittelevästä postauksesta, joka tulee pian.

Myös julkisuuden henkilöt viihtyvät TUFFissa

Vaikka TUFF 2013 vilisee findie-skenen suurimpia nimiä, on yhden alaan liittymättömän julkisuuden henkilön tapaaminen itselleni illan kohokohta. TUFFin ollessa jo loppupuolella Ville tulee yhtäkkiä nykäisemään minua hihasta: ”Katso! Eikö tuo ole se Pantterin puremia -blogin kirjoittaja?” Niille, jotka eivät vielä tiedä: Pantterin puremia on tamperelaisen Emilia Kukkalan pitämä blogi, jossa hän viiltää ajankohtaisia aiheita poikkeuksellisen terävästi ja vahvasti vasemmalta. Itse fanitan kyseistä blogia täysillä, kuten facebook-kaverini väistämättä ovat joutuneet huomaamaan. Tällä hetkellä lyön itseäni päähän, etten tajunnut pyytää häntä kanssani yhteiskuvaan! En tunnista Emiliaa, vaikka olenkin nähnyt hänet Ylen Syrjäytymisillassa. Ville on kuitenkin varma asiasta ja seuraamme Emiliaa tupakkapaikalle. Koska Ville polttaa, kysymällä tulta pääsemme luontevasti Emilian juttusille. Kun selviää, että hän todellakin on Pantterin puremia -blogin kirjoittaja, suustani ryöpsähtää humalaisen vilpitön kehujen sarja. Kerron Emilialle ihailevani hänen ilmaisunsa purevuutta ja erityisesti hänen rohkeuttaan omien mielipiteidensä esittämisessä. Esimerkillinen nainen, kerta kaikkiaan. 

Kerron arvon pantterille olevani aloitteleva blogisti ja pitäväni hänen menestystään esikuvanani. Tosin totean, että vaikka en ikinä pääsisi samoihin lukuihin tappouhkauksien määrässä kuin hän, kestän sen kyllä. Siihen mahdolliseen tilanteeseen Emilialla on antaa yksi kullanarvoinen vinkki kokemuksen syvällä rintaäänellä: turvakielto. Ville seuraa purkaustani vierestä myötähäpeän vallassa. Emilia suhtautuu maaniseen faniinsa ystävällisesti ja on muutenkin todella mukava, mitä en ehkä olisi hänen tekstiensä ja yllämainitun Ylen  Syrjäytymisillan esiintymisen perusteella odottanut. Anteeksi nyt vaan kauheasti, Emilia, en tarkoita loukata. Tiedän, että sinä loukkaannut niin kovin helposti.

Selviää myös, että Emilia on jo vuosia käynyt Roskafestivaaleilla ja TUFFissa nauttimassa laadukkaista indie-elokuvista. Tämä tieto meinaa saada Villenkin putoamaan polvilleen. Innoissamme kutsumme Emilian Findie ry:n järjestämille jatkoille H. Liljeroos Oy:n Villa Vintti2 -saunatilaan Kehräsaareen, jonne hän seuralaisensa kanssa myöhemmin illalla saapuukin. Kun juttelemme lisää jatkoilla, Emilia kysyy vilpittömän oloisena: ”Niin mikä sen sun blogin nimi olikaan? Täytyy käydä lukemassa.” Siinä vaiheessa olen jo melko lailla toipunut ”starstruck” –kohtauksestani ja onnistun vastaamaan tyynen oloisena. Mielessäni teen silti parit piruetit. Joten jos luet tätä, Emilia, oli todella hauska tutustua ja toivottavasti tapaamme viimeistään ensi vuoden TUFFissa! 

Trash & Underground Film Festival 2012 - findie-skenen vuoden päätapahtuma

Trash & Underground Film Festival (eli tuttavallisemmin TUFF) on vuosittain maaliskuussa Tampereen elokuvajuhlien yhteydessä järjestettävä yksipäiväinen elokuvafestivaali ja findie-skenen vuoden ehdoton päätapahtuma. Festivaalien ohjelmisto koostuu pääosin findie-elokuvista, mutta myös ulkomaista indie-elokuvaa on tarjolla. Esitettävät elokuvat edustavat pääosin marginaalisempia tyylilajeja kuten gorea, splatteria ja eksploitaatiota. Tapahtuman nimi ennen muuttumistaan kansainvälisempään muotoon olikin osuvasti Roskafestivaalit.

TUFF 2012 pyörähtää käyntiin 10.3.2012. Olen paikalla Janne Aaren kanssa, jonka tapasin samaisilla festivaaleilla 2011. Janne vaikuttaa näyttelijänä tamperelaisessa Kuvamusa -kokoonpanossa. Heidän käsialaansa on The Case of Fortune (2012) -trilogia, jonka ensimmäinen osa The Hand of Fortune (2007) nähtiin TUFFissa 2011.

Festivaaleilla on rento tunnelma, joka paranee omalta osaltani vuosi vuodelta. Tuttuja kasvoja on yhä enemmän -  kuten Horror-Shopin omistaja Sami Haavisto, joka ei enää tunnu yhtä pelottavalta ilmestykseltä kuin vuosi sitten. Lue lisää jännittävästä ensikohtaamisestani Haaviston kanssa piakkoin ilmestyvästä TUFF 2011 -postauksesta. Elokuva-, kauhu- ja okkultismiaiheiset tuotteet ovat parkkeerattuina tutulle paikalleen elokuvasalin ja baaritiskin välille. Traumatisoituneena hämmennyksestä, jota viime vuonna Haavistolta ostamani musta Pornstar from Hell -t-paita aiheutti tanssitunnilla, jätän tällä kertaa ostokset väliin.

Tapahtumapaikkana toimiva Tampereen Yo-talo on edelleen pieni ja hämyinen, paikan lonkero edelleen hyvää ja edullista. Tapahtuman juontaa viime vuodesta tuttuun tapaan Findie ry:n puheenjohtaja Rauli Ylitalo. Itse elokuvista kohokohtina mieleeni jää Teemu Nikin epäonnistuneesta elokuvaprojektista kertova dokumentti Play God (2009), Jo-Jo the Dog Filmsin äärimmäisen ahdistava Male Bonding (2012) ja rakkaan TR Productionsin splatter-iloittelu Goremageddon (2011).

Play God (2009) - eli miten elokuvaa ei kannata tehdä

Teemu Nikin tositapahtumiin perustuva dokumentti Play God on varoittava esimerkki aloitteleville elokuvantekijöille siitä, miten asioita ei pidä tehdä - jos ei sitten tieten tahtoen halua ajaa itseään burn-outiin. Suuret visiot eivät aina kanna käytännön toteutukseen asti. Silti on pakko ihailla ihmisiä, joilla on rahkeita yrittää. Erittäin ihailtavaa on myös kyky nauraa itselleen ja tuoda epäonnistumisensa kaiken kansan nähtäväksi. Sitä ei tapahdu tässä maassa tarpeeksi. Huom! Play God esitetään Yle Areenalla 8.4.2013. Tätä ei kannata jättää väliin.

Itse näin Teemu Nikin ensimmäistä kertaa syksyllä 2011 Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien yhteydessä järjestetyssä Splatter-illassa 19.9.2011. Nikki toimi illan isäntänä, ja arvosteli illan aikana ennakkoraadin läpikäyneitä kotimaisia splatter-elokuvia, joista yhden tekijäryhmä palkittiin Rakkautta & Anarkiaa -sarjakortilla. Voittajaksi valikoitu Jo-Jo the Dog Filmsin Bunny the Killer Thing (2011), joka nähtiin myös TUFFissa 2012. Ennen Splatter-iltaa en ollut kuullutkaan Nikistä, mutta ymmärsin pian, että hän tekee findie-elokuvia pääkaupunkiseudulla. Tapahtuman aikana yritin kerätä rohkeutta mennä esittelemään itseni hänelle nousevana findie-näyttelijänä, sillä muutettuani Helsinkiin vuonna 2010 olin harmikseni huomannut jääneeni sivuun varsinaissuomalaisen TR Productionsin tuotannoista ja paloin halusta päästä taas kameran eteen.

Katsoessani puolta vuotta myöhemmin Play Godia TUFFissa 2012 olen kuitenkin lähinnä helpottunut, etten uskaltanut mennä esittelemään itseäni vakavasti otettavana näyttelijänä tyypille, jonka elokuvissa esiintyy muun muassa sellaisia nimiä kuin Antti Reini. Olisipa ollut noloa. Toisaalta, mikä olisikaan ollut hienompaa, jos joku avustava rooli hänen elokuvistaan olisi tätä kautta tullut mahdolliseksi? Ehkä ensi kerralla. Tai Teemu, jos luet tätä: saa ottaa yhteyttä! Olin muuten todella iloinen, kun Nikin Kolme Simoa (2012) tuli elokuvateattereihin ja sai kriitikot polvilleen. Ajattelin, että saipa kaveri sitten jotain valmiiksikin asti.

Male Bonding (2012) - ei heikkohermoisille

Toinen mainitsemisen arvoinen elokuva on Jo-Jo the Dog Filmsin rankkateemainen Male Bonding (2012), jossa isä ja poika bondaavat omalaatuisella tavalla. Jos jostain elokuvasta voi sanoa ”ei suositella herkille katsojille”, niin se on tämä. En halua pelotella ketään katsomasta kyseistä elokuvaa, joka on kaikin puolin taattua Jo-Jo the Dog -laatua, mutta varoituksen sana lienee paikallaan. Elokuvan vaikuttavimpiin lukeutuu kohtaus, jossa nainen pakotetaan syömään paskaa. Kyllä, luitte oikein. Kohtaus on piinallisen pitkä ja aivan liian hyvin tehty, minkä johdosta eläydyn nöyryytetyn naisen tuskaan huomattavasti enemmän kuin haluaisin. Ei auta, vaikka muistutan itselleni näkemäni olevan vain elokuvaa. Oloni on käsittämättömän ahdistunut vielä pitkään elokuvan katsomisen jälkeenkin. Seikka, jonka pyrin tietysti parhaani mukaan piilottamaan kanssakatsojiltani. On se kumma, etteivät vuodet findie-piireissä ole vielä onnistuneet täysin kovettamaan minua elokuvaväkivallalle. Kaikilla meillä on rajamme, ja tämän elokuvan kohdalla omani ylittyy. Onneksi lonkero ja letkeä tunnelma nostavat mielialani normaaliksi ennen pitkää.

Siinä missä Male Bonding tekee minuun lähtemättömän vaikutuksen (lue: vaurioittaa pysyvästi), kuulen elokuvan naispääosan esittäjän antaneen itsestään unohtumattoman ensivaikutelman kavereilleni myöhemmin illalla. Kaverit kertovat daamin esittelleen itsensä heille reippaasti: ”Moi. Mä olen se nainen, joka söi paskaa.” Tämä informatiivinen esittely olisi sinänsä ollut täysin tilanteeseen sopiva, elleivät kaverit olisi pahaksi onnekseen olleet juuri kyseisen elokuvan aikana poistuneet festivaaleilta. Onneksi TUFFin kaltaisessa tilaisuudessa tuollaisen esittelyn voi aina kuitata olankohautuksella: ”Ai niinkö? Itse pidän enemmän splatterista.”

Goremageddon (2011) - verta, visvaa ja mysteeririnnat

Tästä pääsemmekin loistavan aasinsillan kautta illan viimeiseen elokuvaan, TR Productionsin Goremageddoniin. Elokuva on kunnianosoitus kaikelle sille, mitä TUFF festivaalina edustaa ja Goremageddon uppoaakin kohdeyleisöönsä kuin metrinen halko. Alla olevasta trailerista ymmärtänette miksi.

Elokuva alkaa kohtauksella, jossa näkyvät ainoastaan naisen paljaat, öljytyt rinnat. Näky aiheuttaa TUFFin pääosin miesvaltaisessa ja siinä vaiheessa iltaa melko kaljanhuuruisessa yleisössä eläimellistä mylvintää. Ilmeisesti häveliäisyyssyistä naisen pää on leikattu kuvan ulkopuolelle. Yleisö odottaa jännityksellä lopputekstejä saadakseen selville rintojen omistajan henkilöllisyyden. Nimi ei kuitenkaan lopputeksteistä selviä, eikä tenttaamalla elokuvan ohjaajaa Esa Jussilaa, joka vaikenee herrasmiesmäisesti kuin muuri.

Tämä salaperäisyys siivittää huhuja Goremageddonin naispääosan henkilöllisyydestä, ja eniten kyseisessä elokuvaryhmässä vaikuttaneena naisena epäilykset luonnollisesti kohdistuvat minuun. Tehdään se nyt vielä kerran selväksi: Goremageddonin rinnat eivät ole minun. Tästä huolimatta yleisön apinamaisen mölinän seasta erottuu selvästi kannustushuuto: ”HYVÄ HILLA!” Pöyristyneenä käännyn kohti pimeää salia paikallistamatta tai tunnistamatta tämän väärän olettamuksen lähdettä ja huudan takaisin kurkku suorana: ”EI NE OLE MUN!” Salista kuuluu naurunpyrskähdyksiä. Varmuuden vuoksi lisään vielä: ”Mun on paremmat!” Kaikella kunnioituksella kyseisiä rintoja kohtaan, satun vain olemaan omiini erittäin tyytyväinen. Syyllinen tähän toiveikkaiseen huutoon ei ole vielä tähän päivään mennessä paljastanut itseään, mutta epäiltyjä on vain kaksi. Tiedän mitä teit viime TUFFissa.

Findie ry:n vuosikokous 2012 - miten Hilla päätyi Findie ry:n hallitukseen

Trash & Underground Film Festival (eli tuttavallisemmin TUFF) on vuosittain Tampereen elokuvajuhlien yhteydessä järjestettävä tapahtuma, joka keskittyy näyttämään pääosin suomalaista indie-elokuvaa. Tapahtuma painottuu nimensä mukaisesti pääosin marginaalisiin elokuvalajeihin, kuten goreen, splatteriin ja eksploitaatioon. Aikaisemmin TUFF kulkikin osuvasti Roskafestivaalien -nimellä, mutta nimi muuttui vuonna 2011, jolloin itse osallistuin tapahtumaan ensimmäisen kerran. Tulen lähitulevaisuudessa julkaisemaan blogissani kertomukset vuosien 2011, 2012 ja 2013 tapahtumista. TUFF 2013 on tämän viikon lauantaina!

Pari viikkoa ennen TUFFia 2012 viime vuonna saan suureksi hämmästyksekseni sähköpostissa kutsun Findie ry:n  vuosikokoukseen, joka järjestetään festivaalien jälkeisenä päivänä. En edes tiennyt olevani kyseisen yhdistyksen jäsen! Muistan yrittäneeni liittyä yhdistykseen saadakseni jäsenetuna Findie-DVD:n, joka koostuu vuoden aikana julkaistuista findie-elokuvista ja ylipäätään ollakseni tiiviimmin mukana findie-skenessä. Liittymisyritykseni yhdistyksen verkkosivujen kautta kariutuvat kuitenkin aina tekniseen virheilmoitukseen, joten kyllästyn koko touhuun. Minä ja teknologia, me emme ole ystäviä. Ilmeisesti joku yrityksistäni on kuitenkin mennyt läpi, vaikka mitään vahvistusta siitä tai tervetulotoivotusta yhdistyksen jäseneksi en ole koskaan saanut - enkä mitään muutakaan yhteydenpitoa tätä vuosikokouskutsua ennen. Tämä ystävällismielisenä naljailuna silloisille vastuuhenkilöille tiedoksi.

Vastaan kutsun lähettäneelle Findie ry:n puheenjohtajalle Rauli Ylitalolle osallistuvani mielelläni yhdistyksen vuosikokoukseen. Rauli kehottaa paluuviestissään minua ilmottautumaan myös yhdistyksen järjestämille virallisille TUFF-jatkoille, jotka ovat tarkoitettu pääasiassa Findie ry:n jäsenille. Jatkopaikkana sijaitsee H.Liljeroos Oy:n VillaVintti2 -saunatila Kehräsaaressa, kävelymatkan päässä Tampereen YO-Talolta. Innoissani kuulumisestani tähän eksklusiiviseen ryhmään, ilmoittaudun kärppänä jatkoille.

Findie ry vuosikokous

Vähän ennen kello kolmea minä ja uudet findie-ystäväni Janne Aare ja Harri Hurske saavumme Jack the Rooster -nimiseen pieneen baariin, jossa Findie ry:n vuosikokous pidetään. Ensi silmäyksellä baari näyttää tyhjältä ja mietin, olemmeko ollenkaan oikeassa paikassa. Sitten huomaan laitimmaisessa loosissa tutunnäköisiä kasvoja, jotka ehkä vilahtivat ohitseni eilisiltana YO-Talon hämyisessä salissa. Kenenkään nimeä en tiedä, kenellekään minua ei muistaakseni ole virallisesti esitelty, joten perus introverttina ihmisenä luon katseeni alas enkä vahingossakaan tervehdi ketään. Päätellen heidän samankaltaisista ujoista pälyilyistään meidän suuntaamme oletan meidän kaikkien kuitenkin olevan liikenteessä samalla asialla, joten ohjaan pojat viereiseen loosiin. Ehdimme juuri hakea pienet tasoittavat pöytäämme, kun vihdoin ainoat aidosti tutut kasvot tulevat näkyviin Raulin, Matin ja Villen kömpiessä paikalle. Ville Lähde on Trash Videon taiteellinen johtaja ja TUFFin järjestäjä ja Matti Kuusniemi Trash Videon aktiivijäseniä, molemmat jäseniä Findie ry:n hallituksessa.

Siirrymme Raulin ehdotuksesta kaikki baarin keskellä olevan suuren pöydän ympärille ja aloitamme kokouksen. Ahdistaa, kun väkeä on niin vähän, etten voi piiloutua mihinkään. Mietin, oliko mitään järkeä tulla edes paikalle ja keskityn lipittämään siideriäni leikkien näkymätöntä. Koen muodolliset kokoukset muutenkin vaivaannuttaviksi outoine protokollineen ja pöydän nuijimisineen. Ihan kuin olisi yhtäkkiä joutunut tahtomattaan keskelle larppia keskiaikaisesta kaupunginvaltuustonkokouksesta ilman mitään tietoa oman hahmonsa taustoista tai motiiveista. Toisin sanoen minulla on melko ulkopuolinen olo.

Miten Hilla päätyi Findie ry:n hallitukseen

Havahdun mietteistäni siinä kohdassa kokousta, kun hallituksen jäseniä valitaan. "Haluaako joku olla rahastonhoitaja?", Rauli kysyy ja antaa katseensa kiertää kokouksen osallistujasta toiseen. Nykyinen rahastonhoitaja, käsittääkseni jo yhdistyksen syntyajoista on ollut Mika Varis. Minun kohdallani Raulin katse tuntuu pysähtyvän, kuin odottaen. Kiemurtelen tuolillani ikuisuudelta tuntuvan ajan ja saadakseni oman sisäisen piinani loppumaan kuulen itseni sanovan: "Mä voin olla." Raulin silmät suurenevat hämmästyksestä: "Oikeasti?" Samassa tajuan kauhukseni kysymyksen olleen lähinnä retorinen. Tällaisissa yhdistysten hallituksissa samat henkilöt kai hoitavat samoja virkoja maailman tappiin asti -kunnes joku kyllästyy tai kuolee. 

Sillä hetkellä voisinkin kuolla häpeästä, sillä tunnen sanojeni vaikutuksen olleen sama kuin kiven heittämisen tyynen veden pintaan. "Siis emmää halua viedä kenenkään paikkaa...", alan änkyttää punastellen. "Ei, ei, ei", Rauli vaientaa minut nopealla pään pudistuksella ja kääntyy kysyvästi Matin puoleen: "No, Mika ei ole täällä... Ei sitä varmaan haittaa?" Matti kohauttaa hartioitaan. Aivan sama. Toivon maan nielevän minut sillä hetkellä. Rauli kääntyy vilpittömän näköisenä takaisin minuun: "Haluatko sä olla?" En kehtaa enää kieltäytyä. "No, miksei...", saan sanottua. Vielä nolompaa se nyt olisi tässä vaiheessa alkaa perumaan, senkin aasi. "Osaatko sä kirjanpitoa?", Rauli varmistaa vielä. Sillä hetkellä ylpeyteni saa pienen kolauksen. "Jos mulla on kaksi kaupallisen alan tutkintoa ja mä olen töissä pankissa, niin enköhän mä osaa", pamautan takaisin. "Loistavaa!", Rauli huudahtaa ilahtuneena ja jatkaa: "Kuka kannattaa Hillaa uudeksi rahastonhoitajaksi?" Ainakin Matin ja Villen kädet nousevat, puheenjohtajan nuija kalahtaa pöytään ja se on siinä. Päässäni pyörii, eikä se johdu enää pelkästään krapulasta. Mitä olenkaan oikein mennyt tekemään? 

Kokous jatkuu loppuun ilman sen suurempaa sisäistä draamaa ja pian olenkin jo junassa kohti Helsinkiä. Mietin, että miten ihmeessä minä, ikuinen vastuunpakoilija ja anti-yhdistysaktiivi olen yhtäkkiä Findie ry:n hallituksessa? Opiskeluaikana en voinut sietää mitään opiskelijayhdistyksiä - ne eivät kiinnostaneet minua tippaakaan, enkä sen takia usein edes ymmärtänyt mitä niissä tehtiin. Paitsi tietysti hankittiin merkintöjä cv:hen. Muistan jonkun kauppisaikoina osuvasti puhuneen opiskelijayhdistyksistä "cv-tehtaina". Entäs sitten itse yhdistysaktiivit? Ärsyttäviä, itsevarmoja kaikkien kavereita, joilla oli joka ikisellä akuutti ja hoitamaton adhd. Ehkä se oli vain seinäruusun hissukan kateutta.

Nyt tajuan itse siirtyneeni pimeälle puolelle, koska ensimmäistä kertaa elämässäni olen löytänyt asian, jota haluan olla ajamassa. Hymy nousee huulilleni, kun ajattelen miten ylpeä isoveljeni, vannoutunut yhdistysaktiivi nuoresta lähtien, olisi minusta nyt. Niinpä päivitän samantien kännykällä facebookiin: "Note to self: ei kannata mennä krapulassa Findie ry:n vuosikokoukseen - sitä saattaa huomata lähtevänsä kotiin yhdistyksen rahastonhoitajana." Isoveli tykkää päivityksestäni. Lisää seikkailuistani ärsyttävänä adhd-yhdistysaktiivina tulevissa postauksissa.