Cinemadrome 666 - Tampereen tiukin elokuvafestivaali

Mikä ihmeen Cinemadrome?

Tamperelainen Cinemadrome elokuvafestivaali tarjoaa kauhu-, kultti- ja roskaelokuvaa Pirkanmaan Elokuvakeskuksen elokuvateatterissa Arthouse Cinema Niagarassa muutaman kerran vuodessa keväisin ja syksyisin. Yhtenä festivaalin järjestäjistä häärii paikallinen findie-legenda, Trash Videon Ville Lähde, joka luotsaa myös toista merkittävää tamperelaista elokuvatapahtumaa Trash & Underground Film Festivalia (TUFF). Lisää kyseisestä indie-elokuvafestivaalista löytyy blogipostauksistani TUFF 2012 ja TUFF 2013. Cinemadrome ei ole varsinaisesti keskittynyt findie-elokuviin, mutta niitäkin silloin tällöin nähdään ohjelmistossa. Näin myös Cinemadrome 666:ssa, joka järjestettiin 19.-20.4.2013. Kahdeksasta esitetystä elokuvasta ensimmäinen, Zomba di Mare (2013), oli findie-elokuva ja muut ulkomaisia isomman budjetin tuotantoja. Kahden illan ja kahdeksan elokuvan aikana tapahtuma keräsi yhteensä 641 katsojaa, mitä voidaan pitää toistaiseksi kaikkien aikojen menestyksekkäimpänä Cinemadrome-tapahtumana.

Hyvä, että mukana tapahtumassa oli tällä kertaa edes yksi findie-elokuva - minun on helpompi oikeuttaa tämä blogikirjoitus. Tosin alun alkujaankin lupasin puhua blogissani findie-skenen lisäksi myös kaikesta muusta elokuvaamisharrastukseen liittyvästä, joten tämä menköön siihen kategoriaan. Sitä paitsi, näin hyvällä tavalla omalaatuinen elokuvafestivaali ansaitsee tulla entistäkin suuremman yleisön tietoisuuteen. Alla Cinemadrome 666 ohjelmisto.

Cinemadrome 666 ohjelmisto 19.4.-20.4.2013

Perjantaina:

klo 19:00 Zomba di Mare (2013)

klo 21:00 Bullet to the Head (2012)

klo 23:00 Evil Dead (2013)

Lauantaina:

klo 19:00 Crocodile (1980)

klo 21:00 Maniac (2012)

klo 22:45 Deathwish 3 (1985)

klo 00:30 Bel Ami (1975)

klo 02:30 Five Element Ninjas (1982)

Cinemadromen ohjelmistot seuraavat yleensä osittain suurempien suomalaisten kauhu-, kultti- ja roskaelokuvafestivaalien tarjontaa - ilmeisesti filmikopioiden helpomman saatavuuden takia. Niin tälläkin kertaa: Cinemadrome 666:ssa esitettiin pääosin samoja elokuvia kuin viikkoa aiemmin Helsingissä 11.-14.4. järjestetyillä Night Visions Back to Basics 2013 -elokuvafestivaaleilla. Ainoastaan ensi-iltaelokuvat Zomba di Mare (2013) ja Evil Dead (2013) eivät kuuluneet Night Visionsin ohjelmistoon. Itse kävin tällä kertaa Night Visionsissa katsomassa vain elokuvan Hansel & Gretel Get Baked (2013), koska tiesin tulevani Cinemadromeen. Tässä muuten pieni mainos Tampereen puolesta: Night Visionsissa yksittäisliput maksavat 13 euroa kappale kun taas Cinemadromessa saa samalla rahalla elokuvan lisäksi kaljan tai jopa lonkeron. (Cinemadrome 666 liput 7/8 euroa per elokuva, koko kaksipäiväinen elokuvien ilotulitus Mega Evil -lipulla vain 46 euroa.)

Erilainen elokuvaelämys: Arthouse Cinema Niagara

Cinemadrome 666 on toinen Cinemadromeni. Ensimmäinen oli Cinemadrome 5 – A New Beginning Rambo-yö 10.11.2012, jossa katsottiin kaikki neljä Rambo-elokuvaa peräkkäin. Blogikirjoitus Rambo-yöstä tulossa myöhemmin. Tapahtuma oli tälläkin kertaa joka euron arvoinen jo pelkästään ainutlaatuisen tunnelmansa ansiosta. Paikalla Niagarassa oli myyntipöytineen myös Horror-Shop ja herra Sami Haavisto. 

Paikkana Niagara on hurmaava: pieni ja sympaattinen elokuvateatteri yhdistettynä baariin! Alkoholijuomia ei kuitenkaan saa viedä elokuvasaliin, sillä sinne eivät anniskeluoikeudet ylety. Elokuvien välillä on kuitenkin onneksi aina puolisen tuntia aikaa ensin tyhjentää ja sitten taas täyttää rakkonsa. Huhupuheiden mukaan rohkeimmat ja ovelimmat festivaalivieraat ovat joskus myös huomaamattomasti juoneet omia piilopullojaan salin puolella. Hyshys. Niagaran henkilökunta on superystävällistä eikä vaivaudu joka näytöksen välissä edes tarkistamaan lippuani. Päinvastoin: juuri ennen Deathwish 3 -elokuvan alkua olen  niin keskittynyt juomaani, että naispuolinen henkilökunnan jäsen tulee muistuttamaan elokuvan alkamisesta. Upean henkilökohtaista palvelua!

Katsaus Cinemadrome 666 elokuviin

Ihmissuhde-elokuva zombi-mausteilla: Zomba di Mare (2013)

Festivaalin avajaisnäytöksenä saa ensi-iltansa viikonlopun ainoa findie-elokuva, Monadi-Filmin Zomba di Mare (2013). Sami Pöyryn ohjaama elokuva kertoo italialaisista vaihto-opiskelijoista, jotka joutuvat selviytymään zombien valloittamassa Suomessa. Mielenkiintoisen elokuvasta tekee se, että suomalaisten näyttelijöiden puhe on kokonaan dubattu italiaksi. Odotan perinteistä splatter-mättöä, mutta elokuva onkin tempoltaan yllättävän rauhallinen ja teemaltaan enemmän ihmissuhdedraamaa kuin zombie-ilottelua. Haukkuisin elokuvaa suorastaan taide-elokuvaksi! Ranskalaisia elokuvia paljon katsoneena sanoisin, että ihmissuhteiden kuvauksessa on onnistuttu saavuttamaan jotain hyvin etelä-eurooppalaista. Herraseurueeni keskittymiskyky ei kuitenkaan riitä odotettua vähäverisemmälle taide-elokuvalle, joten elokuvan puolessavälissä siirrymme baarin puolelle. Hyvin suurella todennäköisyydellä katson elokuvan jonain päivänä loppuun, katsokaa te hyvät ihmiset saman tien allaoleva traileri:

Kunnianosoitus kasaritoimintaelokuville: Bullet to the Head (2012)

Törmäsin taannoisilla Night Visions -elokuvafestivaaleilla ohimennen tuttuun, joka oli käynyt katsomassa Sylvester Stallonen tähdittämän Bullet to the Headin (2012). Kaveri itse ei ollut vaikuttunut elokuvasta, mutta epäili vahvasti minun pitävän siitä. Tämän takia lähdin nollaolettamuksin katsomaan elokuvaa Cinemadromessa, jotten pettyisi. Kaverin arvaus osui kuitenkin oikeaan: Bullet to the Head (2012) oli aivan mahtava! Kuten facebook-profiilissani hehkutin: "Bullet to the Head oli sairaan hyvä! Hyvännäköisiä miehiä, romantiikkaa, loistavia one-linereita ja väkivaltaa - ja nimenomaan tässä järjestyksessä." Tämä luonnehdinta tosin sai kanssakatsojan Sami Saarinen kommentoimaan, ettei minun kannata jättää nykyistä päivätyötäni alkaakseni kirjoittaa elokuvajulkaisujen takakansitekstejä. Tarkoitin siis kommentillani ainoastaan henkilökohtaista tärkeysjärjestystäni koskien elokuvan meriittejä - en sitä missä suhteessa niitä siinä esiintyy. 

Bullet to the Head (2012) sai minut nauramaan ääneen usempaan kertaan ja L-Koodista tunnetun Sarah Shahin näyttelemä naispääosa toi elokuvaan myös ripauksen romantiikkaa. Jos ei ota huomioon elokuvassa vilahtavia älypuhelimia, muistitikkuja ja muita tämän aikakauden hapatuksia, voisi kuvitella katsovansa aitoa kasaritoimintaelokuvaa.  Edellinen toimintaelokuva, joka on tempaissut minut yhtä lailla mukaansa on edellisessä Cinemadromessa nähty Rambo - taistelija 2 (1985). Taidan olla Syltty-fani, ja tunnustan: aivan sama, jos tyyppi lähentelee seitsemääkymmentä - en potkisi sängystä pois. Lisäksi aivan uusi tuttavuuksia minulle olivat toiset pääosanäyttelijät Sung Kang ja - slurps - Jason Momoa. Kaikista yllämainituista syistä johtuen suosittelen Bullet to the Headia (2012) lämpimästi treffielokuvaksi - siinä on varmasti jokaiselle jotakin sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta.

Kauhuklassikon remake: Evil Dead (2013)

Bullet to the Headin nostettua riman korkealle, on vuoro Evil Deadin (2013) kovasti hypetetyn Suomen ensi-illan. Elokuva on remake kulttikauhuklassikosta The Evil Dead (1981) ja ainakin herraseurueeni on odottanut elokuvaa kuin kuuta nousevaa. Itselleni tapaus ei ole yhtä merkittävä, mutta saanpahan retosteluoikeudet sillä, että olen nähnyt elokuvan ensimmäisten joukossa. Muistelen kuitenkin lämmöllä noin kymmenen vuoden takaista romanttista iltaa, jolloin katsoimme alkuperäisen elokuvan yhdessä silloisen poikaystäväni kanssa. Muistan erityisesti kohtauksen, jossa puu raiskaa naisen. Koska edellisen Evil Deadin näkemisestä on itselläni niin paljon aikaa, en osaa verrata uutta ja vanhaa elokuvaa toisiinsa - jätän sen paremmille asiantuntijoille. Muistamani puuraiskauskohtaus kyllä löytyy uudestakin versiosta. Sivuhuomautus: minkälainen mies kääntyy demonipuuraiskauskohtauksen jälkeen leveästi hymyillen naispuolisen kaverinsa puoleen ja lähettää tälle lentosuukon? Vastaus: Findie ry:n puheenjohtaja Rauli Ylitalo <3 

Uusi Evil Dead (2013) on niin järjettömän pelottava elokuva, että joudun vähän väliä sulkemaan silmäni! Jotain, mitä en ole tehnyt sitten kesän 2007, jolloin eräskin herrasmies vei minut treffeille katsomaan romanttisen komedian nimeltään The Hills Have Eyes II (2007). Tunne on kuin vuoristoradan pelottavimmissa laitteissa: sitä vain puristaa silmänsä kiinni ja muistuttaa itseään, että kohta se on ohi. Elokuvan jälkeen pulssini on korkeammalla kuin hot jooga -tunnilla. Todellista treffimateriaalia siis tämäkin elokuva! Ainakin jos on uskomista joskus lukemaani tutkimukseen, jonka mukaan naisen sykkeen nostatus kauhuelokuvalla voi edesauttaa pääsemistä muihin sykkeenostatustapoihin. Tämä kaikille miehille vinkiksi, kertokaa toimiiko teoria käytännössä.

Maailman paras/paskin elokuva: Crocodile (1980)

Crocodile (1980) on Thaimaan vastine Steven Spielbergin Tappajahaille (1975). Ihan samaan jännitykseen elokuva ei yllä, sillä elokuva on sysipaska, mutta hyvät naurut siitä ajoittain saa. Elokuva on ensinnäkin puuduttavan pitkä. Lopussa seurataan reaaliajassa varmaan puoli tuntia, kun sankarimme odottavat pedon ilmestymistä. Hitaan tempon lisäksi häiritsee se, että elokuvassa toistuvat samat kuvat ja jopa samat kohtaukset useampia kertoja. Toisto voi olla joskus hyväkin tehokeino, mutta tässä se ei toimi. Heitän juomapelihaasteen kaikille, jotka katsovat elokuvan: ottakaa shotti joka kerta, kun näkyy lähikuva jättiläiskrokotiilin silmistä. Elokuvan loppuun mennessä olette sitä mieltä, että Crocodile (1980) on paras koskaan näkemänne elokuva. Elokuvan käsikirjoituksessa on myös todellisia aivopieruja, kuten elokuvaan absoluuttisesti millään tavalla liittymätön raiskauskohtaus ja vähäpukeisen kalastajamiehen nännit. En halua spoilata enempää, tämä täytyy kokea itse. Suosittelen katsomaan Crocodilen (1980) nousuhumalassa tai krapulassa - ilman alkoholia elimistössä ei kannata yrittää.

Häiriintynyt hobitti tulee ja tappaa: Maniac (2012)

Itse olen aina pitänyt Elijah Woodista, mutta jos olette niitä, joiden mielestä hän on vain lapsenkasvoinen hobitti, tulette yllättymään nähdessänne elokuvan Maniac (2012). Elokuva on  kovasti odotettu remake klassikkokauhuelokuvasta Maniac (1980), joka on itselleni täysin tuntematon suuruus. En tiedä millainen alkuperäinen elokuva on, mutta uusi Maniac on todella häiriintynyt. Spoilaan tuskin kauheasti jos kerron, että elokuvassa skalpeerataan paljon naisia. Näissä kohtauksissa joudun jälleen kerran sulkemaan silmäni. Herraseurueeni on elokuvasta tohkeissaan, itse en hankkimani kokovartalopuudutuksen takia pääse siihen ihan sisälle. Tämän lisäksi keskittymistäni hieman häiritsee lievästi päihtynyt kanssakatsoja, joka hokee elokuvan aikana useampaan otteeseen: "Tää on kova!" Elokuva vaatii siis ehdottomasti uusintakatselun selvin päin - ja yksin. Ei, unohtakaa äskeinen: tätä elokuvaa ei missään nimessä kannata katsoa yksin! 

Väkivallan todellinen vihollinen: Deathwish 3 (1985)

Herraseurueeni suhtautuu Deathwish 3 (1985) elokuvaan kuin vanhan ystävän näkemiseen. Itseltäni sitä vastoin menee elokuvan myötä Charles Bronson -neitsyys. Kysyn ennen elokuvaa todelliselta asiantuntijalta, Trash Videon Matti Kuusniemeltä, mitä minun tulee tietää elokuvasarjan aikaisemmista osista Deathwish (1974) ja Deathwish II (1982). Vastaus menee suurinpiirtein näin: "No, ensimmäisessä elokuvassa Bronsonin vaimo raiskataan ja tapetaan, ja Bronson lähtee kostoretkelle. Kakkososassa Bronsonin tytär raiskataan ja tapetaan, ja Bronson lähtee kostoretkelle. Tässä kolmososassa sama meno vaan jatkuu." Mitä, raiskataanko seuraavaksi kenties Bronsonin sisko - vai täti? 

Jos Deathwish-elokuvasarja on teille yhtä vieras kuin minulle tai jos haluatte syventää tietouttanne, kannattaa katsoa Matin huolellisesti valmistama alustus, joka kuultiin ennen elokuvaa. Yrittäkää jättää huomiotta videossa jatkuvasti kommentoivat känniapinat - itseni mukaan lukien. Matti on ystävällisesti myös valmistanut minua tunnelmaan postaamalla aikaisemmin päivällä facebook-sivulleni kuvakaappauksen jostain Charles Bronsonin tähdittämästä elokuvasta, jossa Bronson tokaisee vieressään olevalle naiselle: "Myönnä, olet lesbo." Herraseurue, toden totta. <3

Johtuneeko sitten siitä, että tässä vaiheessa festivaalia on takana jo useampi elokuva ja useampi alkoholipitoinen juoma, mutta en oikein jaksa innostua Deathwish 3 -elokuvasta. Ehkä palaan vielä jonain päivänä elokuvasarjan pariin aloittaen aikaisemmista osista, tai kenties tutustun Charles Bronsonin muuhun tuotantoon.

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Deathwish 3 (1985) jälkeen olen niin kuitti, että jätän suosiolla väliin illan viimeiset elokuvat: ruotsalais-ranskalaisen pornoelokuvan Bel Ami (1975) ja Five Element Ninjas (1982). Katsottuani viikonlopun aikana virallisesti Cinemadromessa viisi ja puoli elokuvaa, ja sen lisäksi majapaikassani Tampereen älymystön päämajassa Lähde-Paasonen -residenssissä vielä ylimääräiset kaksi ja puoli elokuvaa (Blood Ceremony Filmsin Black Blooded Brides of Satan (2009), Chuck Russellin The Blob (1988) ja John Carpenterin The Thing (1982)), olen täysin poikki. Tällainen suoritus vaatii hyvät istumalihakset, riittävästi alkoholia, hervotonta seuraa ja selkeästi jonkinlaista hulluutta. Mielessäni on kotimatkalla vain yksi kysymys: koska uudestaan? Cinemadromen virallisten verkkosivujen mukaan lisää on onneksi tulossa jo syksyllä:

Cinemadrome Halloween Special 27. lokakuuta 2013
Cinemadrome 7 16. marraskuuta 2013

Plus yksi spesiaalimpi tapahtuma on suunnitteilla alkusyksyyn, mutta siitä myöhemmin lisää... Stay tuned!

Iiro Peltonen My Girl (2012): Naispääosan tarina

Kuka ihmeen Iiro Peltonen?

Kämppäkaverini poikaystävä Iiro Peltonen opiskelee Tampereen ammattikorkeakoulussa  leikkauspainotteisia opintoja Elokuvan ja Television koulutusohjelmassa ja kuuluu Helsingissä vaikuttavaan Lentävä Lehmä Films -elokuvaryhmään. Iiro on työskennellyt leikkausassistenttina muun muassa Iholla-sarjassa ja Selviytyjät Suomessa. Tällä hetkellä Iiro on osana uuden MTV3:n fantasia-sarjan leikkaustiimiä. Monilahjakas Iiro osaa myös tanssia. TJEU alla oleva video.

Minua ja Iiroa yhdistää huonon huumorintajun ja yhden ihanan naisen lisäksi kiinnostus findieen ja genre-elokuviin. Kerran lainasin Iirolle findie-elokuvan Viimeinen Taistelu Venuksesta (2010) sillä seurauksella, että armas dvd:ni katosi jälkiä jättämättä. Kyseinen merkkiteos on muuten Trash Videon, Insane Bastardsin ja Blood Ceremony Filmsin yhteistuotanto. Aikani aiheesta nalkutettuani sain postissa ruskean paketin, vastaanottajana Tasavallan Presidentti Hilla Pándy ja lähettäjänä Lentävä spagettihirviö. Salaperäinen lähetys sisälsi kadonneen elokuvan ja lisäbonuksena mukana oli findieklassikko: Trash Videon Mies Hervannasta (2003). Pakko mainita, että mies Hervannasta nousi välittömästi yhdeksi findiesuosikikseni Vesuri Productionsin Kuolleiden talven (2005) rinnalle. Elokuvan ainoa miinus oli, että näin muutamaa viikkoa myöhemmin romanttista unta Matti Kuusniemestä. Pitkät hiukset, nahkatakki ja kitara -yhdistelmä saa minut joka kerta. Mies Hervannasta (2003) sai muuten juuri 29.3.2013 kymmenvuotisjuhlansa kunniaksi ensiesityksensa Youtubessa. Tekoverityttö suosittelee!

Iirokin lainasi vuorostaan minulle oman elokuvansa Aseveljet (2010), joka yllätti koskettavuudellaan ja homoeroottisella teemallaan. Lisäksi Iiro pyysi katsomaan tuotantovaiheessa olevan elokuvansa Upovanie, joka kertoo maailmanlopun jälkeisestä kosmonautista, joka yrittää epätoivoisesti löytää perheensä. Jälkimmäistä tuotantoa kehun näyttelijänsuorituksista ja ohjauksesta, mutta kritisoin kökköjä erikoisefektejä. ”Miten kaikki muu on tehty niin viimeisen päälle, mutta avaruusaluksen tietokone on toteutettu post-it lapuilla?”, ihmettelen. Iiro selittää minulle alentuvasti mitä tarkoittaa ’green screen’. Mistä minä voisin tuollaiset vaikeat alan termit tietää! Iiro kertoo tarinaa edelleen hauskana anekdoottina. Annan Iirolle tietysti myös katsottavaksi omat elokuvani Urban Savages (2009) ja Myrsky tiimalasissa/ Storm in an Hourglass (2010). Palautteena saan ihme litanian teknistä höpinää. Mikä ylimielinen aasi!

My Girl kuvauspäivä

Joka tapauksessa olen äärettömän otettu, kun Iiro pyysi minua auttamaan Aalto yliopiston elokuvaohjaajalinjan ennakkotehtävässään keväällä 2012 eli aika tasan tarkkaan vuosi sitten. Tuloksena syntyi lyhytelokuva My Girl (2012), joka on toteutettu ideasta valmiiksi elokuvaksi noin neljässä päivässä.

Kannattaa ehdottomasti katsoa elokuva tässä vaiheessa, koska se on hyvin tulkinnanvarainen ja seuraavaksi tulee juonipaljastuksia. Kesto vain kolmisen minuuttia. 

Olen kuvannut elokuvaa viimeksi kesällä 2009, joten kolmen vuoden tauko näyttelemisessä saa minut hermostuneeksi ja epäilemään kykyjäni. Iiron ote ohjaamiseen on poikkeuksellisen humaani  ja ennen kuvaamisen aloittamista Iiro pitää minulle pienen puheen näyttelemiseen heittäytymisestä. Siitä, miten juuri silloin kun näyttelijästä tuntuu kaikkein typerimmältä, on suurin todennäköisyys, että filmille tallentuu jotain maagista. Tämä ajatus muuttaa radikaalisti käsitykseni näyttelemisestä. Olen aikaisemmissa projekteissa pidätellyt, koska en ole halunnut näyttää typerältä ja sen takia ilmaisuni on omasta mielestäni ollut ajoittain liian laimeaa. Keskustelu luo välillemme ehdottoman luottamuksen. Tämän luottamuksen ansiosta olen vain melkein kuolemaisillani kiusaantuneisuuteen, kun Iiro hetkeä myöhemmin laittaa minut katsomaan lesbopornoa ja hyväilemään itseäni.

Tähän väliin on pakko mainita miten diskreetissä kimppakämpässä tuolloin asuin. Kämppäkaveri numero yksi ei hätkähdä kuulleessaan Iiron (eli kämppäkaveri numero kaksi poikaystävän) tulevan asuntoon ja ilmoittavan onnistuneensa hankkimaan meille kameran päiväksi, minkä jälkeen sulkeudumme kahdestaan huoneeseeni. Ei kysymyksiä. 

Kyseinen kamera oli muuten lainassa Iholla-sarjasta, jossa Iiro työskenteli tuolloin leikkausassistenttina. Sarjan vannoutuneena fanina sain tästä lisäpotkua kuvauksiin.

Tunteet

Toinen suuri käsityskyvyn muutos näyttelemisen suhteen tapahtuu kuvatessamme Vantaalaisella hautausmaalla. Kohtauksessa tyttö on isänsä haudalla ja raivoaa isälleen siitä, ettei tämä voinut hyväksyä tytärtään omana itsenään. Iiro ohjeistaa minua miettimään vastaavia henkilöitä tai tilanteita elämässäni ja antamaan vallan tunteilleni. Aluksi tunnen oloni typeräksi, mutta hyvin pian päätän heittäytyä ja yllätän itsenikin sillä mitä kaikkea alkaa nousta pintaan. Pulssini kiihtyy, silmäni alkavat punoittaa kyynelistä ja suustani pääsee ties mitä. En edes tiedä mitä huudan ja kenelle, tilanne vie mennessään. Enkä muuten IKINÄ halua nähdä niitä raakamateriaaleja! Iiro on tyytyväinen kuvaussaldoon, mutta minua nolottaa.

Tunnustus

Tunnustan Iirolle häpeäväni sitä miten joudun näytellessäni tunteideni valtaan. Iiro katsoo minua hämmästyneenä ja toteaa, että tunteiden valtaan joutumisestahan näyttelijöille nimenomaan maksetaan. Tämä saa minut tuntemaan itseni vieläkin typerämmäksi ja päättää osaltani keskustelun siitä, kuuluuko näyttelijän ohjautua ulkoa sisäänpäin vai sisältä ulospäin. Jos kerran tunteiden valtaan joutuminen on näyttelemistä, niin sitten minulla on mahdollisuudet olla erinomainen näyttelijä. Tämän tyynen pinnan alla kiehuu tukahdettuja tunteita tästä elämästä ja edellisistä niin paljon, etten tarvitse mitään muuta kuin rohkeutta heittäytyä päästäkseni niihin käsiksi. Jään pohtimaan onko tämä yksi syy, miksi näytteleminen vetää minua niin vastustamattomasti puoleensa? Mahdollisuus käsitellä kätkettyjä tunteitani turvallisesti?

Muutos

Iiro itkettää minua vielä toistamiseen samana päivänä. Tässä kohtauksessa tyttö istuu ullakon lattialla ja muistelee ensimmäistä lesbokokemustaan, jonka suvaitsematon isä keskeyttää ja sen jälkeen haukkuu tytön. Huolimatta omasta sisäisestä läpimurrostani tunteiden valtaan heittäytymisessä, lähdemme liikkeelle siitä miten itku saadaan mekaanisesti aikaan. Iiro opastaa hengittämään samalla tavalla kuin oikeasti itkiessä ja kertoo jopa itse testanneensa tekniikan. Vedän ilmaa korostetusti sisään ja ei mene kauaakaan, kun kyyneleet alkavat taas tulla. Kyynelten mukana tulee tunne. Tunne tulee ja vie niin, että kesken kaiken kuulen ajatuksen päässäni: ”Miksei se voinut hyväksyä mua?” Ajatus ei ole minun, vaan tytön. Hätkähdän, mutta jatkan loppuun asti. Kokemus on niin mystinen, että en kehtaa kertoa siitä kenellekään ennen kuin nyt. Myöhemmin katsoessani kohtausta en näe siinä itseäni, koska se en ole minä. Olen kuullut näyttelijöiden muuttuvan roolihahmoikseen, tätäkö se tarkoittaa?

Projektin jälkeen

Kun elokuva My Girl on valmis, olen todella tyytyväinen. Oivallukset, joita sain kuvauspäivänä näkyvät suorituksessani. Jopa siinä määrin, että Kuolleiden talven (2005) ja Kirvessyrjän terveyskeskuksen (2010) ohjaaja Markus Heiskanen kommentoi elokuvaa facebook-sivullani sanoen, että ”voisi mahdollisesti joskus käyttää pääosan esittäjää omissa projekteissaan”. Vau. Olen lähes sanaton. Myös Iiro kertoo, miten leikatessaan raakamateriaaleja työpaikallaan Iholla -sarjan tiloissa eräs hänen kollegoistaan luuli minua oikeaksi näyttelijäksi! Olen pakahtua ylpeydestä. Tämä kokemuksen turvin itseluottamukseni näyttelijänä nousee ihan uusiin sfääreihin ja helpottaa vuoden 2012 kahdesta muusta elokuvaprojektista suoriutumista. Näistä lisää tulevissa blogikirjoituksissa. Otetaan sille!