Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Tai tässä tapauksessa idea, kamera ja
Janne. Tämä on oppitunti siitä, miten ihan kuka tahansa voi halutessaan tehdä
elokuvan; tarvitaan vain ajatus, välineet, avustajia, aikaa ja lujaa tahtoa.
Tällä reseptillä tamperelainen Janne Aare teki runsas vuosi sitten rohkeasti ensimmäisen
elokuvansa Kaunis Deittini (2012). Pyydän vielä tässä vaiheessa malttamaan
elokuvan katsomista - sitä osaa arvostaa eri tavalla luettuaan ensin sen synnystä.
Tapasin Jannen erään yhteisen ystävämme kautta Trash & Undeground Film Festivalilla (TUFF) Tampereella maaliskuussa 2011. Blogipostaukset myöhempien vuosien tapahtumista TUFF 2012jaTUFF 2013löydät blogiarkistosta. Meitä
yhdisti yhden ihanan ihmisen lisäksi kiinnostus suomalaiseen indie-elokuvaan eli niin sanottuun findieen,
josta olimme molemmat tulleet festivaaleille nauttimaan. Elokuva-alan koulutusta
Jannella ei ollut, kuten ei monella muullakaan näissä ympyröissä, mutta hänellä
oli jo tällöin pienimuotoista kokemusta harrastelijaelokuvien tekemisestä. Janne kertoi
muun muassa näytelleensä sivuosaa tamperelaisen Kuvamusa-elokuvaryhmän elokuvatrilogiassa The
Case of Fortune (2008-2011). Festivaalien jälkeen pidimme yhteyttä
Facebookin kautta ja marraskuussa 2011 inboxiini tupsahti yllättäen kutsu yhteiseen elokuvaprojektiin:
Moi,
Mä oon kaavaillu tässä erään lyhyen komedian kuvailua enskesänä. Tällee alustavan alustavasti kyselen, josku sulla olis aikaa ja kiinnostusta pieneen rooliin?
Totta kai suostuin projektiin, vaikken tiennyt siitä silloin tämän enempää. Itse elokuva kuvattiin toukokuussa 2012 Tampereella. Elokuva kertoo nuoresta miehestä, jolla on harvinaisen huono onni naisten suhteen. Kun mies vihdoin tapaa deittipalvelussa kiinnostavan naisen, hän päättää tehdä tähän vaikutuksen laihduttamalla rajusti. Nainen kuitenkin suuttuu miehelle tulisesti, koska tämä ei muistuta deittipalvelussaan itsestään antamaansa kuvaa. Minä esitin elokuvassa tätä pettynyttä naista. Sain ilmeisesti tämän luonneroolin Facebookissa julkaisemieni tragikoomisten treffitarinoideni perusteella.Hmph. Minun osuuteni kuvattiin yhdessä päivässä, mutta pääosan esittäjän Harri Hurskeen taival projektissa oli vuoden mittainen, sillä ohjaaja Janne laittoi ystävänsä oikeasti laihduttamaan elokuvaa varten! Varmasti findie-piireissä ennennäkemätöntä sitoutumista, sanoisin.
Kesäiset kuvaukset Pyynikillä
Kuvauspäivänä sää helli meitä: oli lämmintä ja aurinkoista, vaikka elettiin vasta toukokuun loppua. Kuvauspaikkamme oli idyllinen Pyynikin uimaranta. Jannella oli kohtausten sisältö jo hyvin pitkälti mietittynä, mutta onneksi myös improvisaatiolle oli tuotannossa runsaasti tilaa. Pääkohtaukseemme Janne antoi suuntaviivat suurin piirtein näin: "Tulet iloisena paikalle, petyt nähdessäsi treffikumppanisi, päätät kuitenkin antaa hänelle mahdollisuuden, puhutte small talkia, sitten suutut hänelle ja jätät hänet jonkin tekosyyn varjolla." Saimme itse päättää millä sanoilla, ilmeillä ja eleillä tekisimme tuon kaiken. Olen ylpeä siitä, että saimme koko pitkän kohtauksen jo toisella otolla purkkiin. Hauskinta oli se, miten Harri-parka pelästyi aidosti hahmoni suuttumusta. Kuvaustilanteessa oli meidän kaikkien vaikea pitää pokkaa: niin minun ja Harrin kuin myös Jannen. Olen muutenkin ylpeä näyttelijänsuorituksestani, ainoa häiritsevä asia elokuvassa on silloinen olomuotoni - oman laihdutusprojektini kun tein vasta elokuvan päätyttyä. Onneksi sitä ei alla olevasta kuvasta kuitenkaan huomaa.
Oli hieno kokemus päästä näyttelemään uuden ihmisen kanssa ja varsinkin olla uuden ihmisen ohjattavana. Jannen ohjaustyyli oli
hyvin demokraattinen, näyttelijöiden omat ideat olivat tervetulleita ja sain
jopa nähdä kuvausmateriaalia kuvauspaikalla - jotain mihin en ole
autoritäärisempien ohjaajien kanssa tottunut. Jos joku kohtaus tuotti
vaikeuksia, mietimme yhdessä miten päästä asiassa eteenpäin. Suurimmaksi haasteeksi itselleni
muodostui spontaanin kauhistuneen reaktion tuottaminen uskottavasti. Tähän Janne keksi yllättävän tavan: minun piti nielaista
äkisti. En aluksi uskonut, että se näyttäisi aidolta, mutta kamera todisti toisin.
Mieltäni lämmitti myös elokuvan jälkeen Jannelta tullut
sähköposti:
Mä tiesin, että sä olet oikea nainen tän leffan
haastavimpaan rooliin.
Yritin
suhteillani saada elokuvan mukaan tämän vuoden 2013 TUFFiin, mutta sinne Kaunis Deittini oli
liian pitkä, eikä genrekään ollut oikeanlainen. Olin itse mukana TUFFin elokuvien valitsijaraadissa, joten en voi olla päätöksestä eri mieltä. Janne pettyi pahemman kerran kuulessaan, että jäimme rannalle, mutta onneksi se ei saanut häntä kokonaan luopumaan
elokuvahaaveistaan. Kyselin vielä ennen tätä postausta Jannen mietteitä vuoden takaisesta elokuvaprojektista. Jannen vastaus oli niin hieno,
että julkaisen sen sellaisenaan alla.
Ohjaajan ja vastanäyttelijän suusta
Kaikki lähti halusta tehdä elokuvia. Muilla tuntui halu olevan enemmän
puhetta kuin aikomusta tehdä mitään, ja päätin tehdä itse elokuvan vaikka en
tiennyt elokuvan tekemisestä oikeastaan mitään. Idea oli ensimmäinen päähän juolahtanut. Halusin tehdä jotain hauskaa,
oivaltavaa ja samaistuttavaa. Suurpiirteinen käsikirjoitus, taitotason nopea
muutos ja yhteisymmärryksen puute pääosannäyttelijän kanssa näkyvät tässä
ensimmäisessä elokuvassa voimakkaana laadunvaihteluna ja kömpelönä kerrontana.
Taustalla on myös pääosanesittäjän kriisi henkilökohtaisessa elämässä.
Pääosaa esittänyt Harri ei ollut oikeastaan koskaan tuntenut olevansa
mikään urheilijatyyppi. Niinpä hänellä oli paljon käsittelemistä ajatuksessa
tehdä muodonmuutos elokuvaa varten. Harri kuitenkin lupautui rohkeasti
sitoutumaan projektiin, vaikka vannottikin, ettei hänestä voi koskaan tulla
mitään kuntosalityyppiä tai urheilijaa. Ensin kuvattiin peilin edessä
lähtötilanne, Harrin ollessa lihavimmillaan ja sitten säädettiin 20vk mittainen
tarkkaan laskettu ruokaohjelma ja harjoitusrutiini.
Käytännössä ensimmäiset 10vk kurin kanssa oli valtavia ongelmia eikä mies
saanut oikeastaan tehtyä lihaskuntoharjoituksiakaan kunnolla. Soittelin
kuitenkin säännöllisesti ja koitin kannustaa. Tein kaiken voitavani
harjoittelun tukemiseksi. Kävimme pitkillä kävelyillä ja juoksemassakin.
Ruuvasin Harrin asunnon seinään laudan tukemaan leuanvetotankoa ja kannustin
vetämään leukoja. Myös netistä löytyvää 100 punnerruksen ohjelmaa koitettiin
monta kertaa.
Lopulta Harri sai rutiinista ja innosta kiinni. Vähintään viimeiset 8vk
sujuivat erittäin tehokkaasti ja kurinalaisesti. Vatsalihasrivistöä ei aivan
saatu näkymään kuten olisin toivonut, mutta muutos on silti suht selvästi
erottuva videollakin. Harrille jäi treenaaminen kuitenkin vähän niinkuin
elämäntavaksi ja hän on vahvistunut elokuvan jälkeenkin. Lopulta jopa se 100
punnerruksen loppukoe onnistui.
Elokuvan leikkaaminen, värimääritys ja äänenkäsittely oli minulle yhtä
tuskaa. Ohjelmia ja teoriaa piti opetella tehdessä ja samalla tuli vastaan
kaikki mahdolliset kuvattaessa tehdyt virheet ja oivallukset siitä miten
elokuvaa kannattaisi suunnitella etukäteen.
Suhteellisen yksinäiseltä ja stressaavalta elokuvan tekeminen tuntui.
Haasteita tulee niin ihmisten asenteista, aikatauluista, kaluston puutteesta,
rahan puutteesta ja taitojen puutteesta. Olisi todella hienoa saada tehtyä
joskus elokuva samanhenkisen porukan kanssa. Sellaisen porukan, jolta oppisi
erilaisia taitoja, olisi paljon yhteistä kalustoa ja ennen kaikkea sitoutuminen
ja palava halu tehdä jotain hauskaa ja jännittävää. :)
Vaikka tästä ensimmäisestä elokuvasta ei nyt aivan mitään mestariteosta
tullutkaan, oli sitä kuitenkin välillä tosi hauska tehdä ja toimikoon se
ihmisen sitkeydestä ja sitoutumisesta tehdä aloittamansa loppuun.
Suuret kiitokset myös Hillalle ja Susannalle. Elokuvan karismaattisille ja
kuvankauniille naissankareille, jotka antoivat elokuvalle sen arvon, joka
erottaa sen suurimmasta osasta julkaistua indie-kuraa. :D Hillan
voimakas reaktio ensimmäisessä treffikohtauksessa oli niin aito ja voimakas,
että Harri oli oikeasti monta päivää pois tolaltaan sen takia. :D Tämän
kaliiberin naisnäyttelijän kanssa olisi nautinto tehdä yhdessä elokuvia
jatkossakin. Suunnitella elokuva oikein siten, että katsojakin kokee varmasti
suuria tunteita sitä katsoessaan. Vastoinkäymisistä huolimatta täällä kytee
vielä tahto tehdä elokuvataidetta.
Kun kysyin vastanäyttelijäni Harrin mietteitä elokuvaprojektista, sain lyhyemmän vastauksen kuin ohjaajaltamme Jannelta, mutta sitäkin osuvamman tiivistyksen:
Improaminen sun kanssa oli jännää,
yllätyksellistä ja uutta. Sun reaktiot oli aidon tuntuisia ja mietin revetäkkö
vai yrittää vetää loppuun saakka. Onnistuimme hienosti. Projektina elokuva oli
kiva toteuttaa ja muutti elämäni. Kuten elokuvan ohjanneen Jannen kanssa usein
toteamme, parasta elokuvassa on että se on tehty.
Kaunis Deittini (2012)
Pitemmittä puheitta, arvon yleisö: NYT saatte katsoa itse elokuvan. Toivottavasti nautitte siitä ja osaatte arvostaa työtä, joka sen tekemiseen on vaadittu. Toimikoon se inspiraationa kaikille, jotka haluavat toteuttaa unelmiaan.
Tämä on kertomus ensimmäisestä osallistumisestani Uneton48-tapahtumaan (kansainvälisemmin U48 ja tuttavallisemmin Uneton). Uneton48 on suomalainen lyhytelokuvakilpailu, jossa tehdään 2-7 minuutin lyhytelokuva tapahtuman nimen mukaisesti 48,5 tunnissa alusta loppuun - käsikirjoituksesta lopputeksteihin. Unetonta on järjestetty vuodesta 2008 lähtien ja sen suosio on kasvanut vuosi vuodelta. Vuonna 2013 mukana olikin jo Suomen lisäksi kilpailijoita myös naapurimaista Virosta ja Ruotsista, kaiken kaikkiaan 101 joukkuetta. Osallistuminen Unettomaan maksaa jotakin, mutta en tiedä mitä. Palkintona Unettomassa on näkyvyyden lisäksi käsittääkseni tuotepalkintoja, mutta niistäkään en valitettavasti tiedä tarkemmin (koska en löydä tietoa tapahtuman verkkosivuilta). Palkinnoista ja muista detaljeista kannattaa siis kysyä järjestävältä taholta.
Uneton48 pähkinänkuoressa
1) Kerää tiimi ja ilmoita se kisaan.
2) Mene aloitustapahtumaan Helsinkiin arpomaan kilpailuelokuvallesi genre ja kuulemaan pakolliset elementit, joiden tulee elokuvassa esiintyä. Voit myös lähettää paikalle agentin tekemään tämän puolestasi, jos et itse pääse paikalle tai odottaa tietojen julkistusta tapahtuman verkkosivuilla.
3) Käsikirjoita, ohjaa, näyttele, leikkaa, värimäärittele ja niin edelleen yötä päivää ilman unta seuraavat 48 tuntia. Muista saada vähintään yhdet itkupotkuraivarit kisan aikana.
4) Palauta valmis elokuvasi määräaikaan mennessä joko konkreettisesti palautuspisteeseen tai interwebin välityksellä - mieluiten mahdollisimman lähellä deadlinea hikikarpalot otsalla valuen.
5) Pidä karonkka, jossa olit aiemmin suunnittellut vetäväsi tajuttomat kännit ja käyväsi saunassa pesemässä härskiintyneen hienhajusi pois, mutta jossa tosiasiassa sammut max kahden kaljan jälkeen nukkumaan univelkojasi pois samassa haisevassa t-paidassa, jota olet pitänyt koko viikonlopun.
6) Ilmaannu seuraavan aamuna työ- tai opiskelupaikallesi univajeisena ja/tai krapulaisena.
7) Käy seuraavien parin viikon aikana katsomassa oma elokuvasi elokuvateattereiden erityisnäytöksissä ja koe valtavaa iloa/surua/kauhua/myötähäpeää ja muita asiaankuuluvia tunteita.
8) Mene muutamaa viikkoa kilpailun jälkeen taas Helsinkiin lopputapahtumaan jännittämään voittoa - etenkin, jos oma elokuvasi pääsee finaaliin. Tapahtuma on avoin kaikille kilpailuun osallistuneille.
9) Jos voitat, nauti maineesta ja mammonasta.
10) Lupaa osallistua ensi vuonna uudestaan ja välttää tänä vuonna tekemäsi virheet.
Uneton48 esittelyvideo
U48 aloitustilaisuus perjantaina 24.5.
Osallistun Uneton48-kilpailuun helsinkiläisen Lentävä Lehmä Filmsin (LLF) riveissä. Viime vuodesta tuttuun tapaan myös torniolaisen Jo-Jo the Dog FilmsinJoonas Makkonen houkuttelee minua mukaan heidän lahjakkaaseen tiimiinsä. Valitettavasti olen jo ehtinyt lupautua LLFn leiriin. Hmm. Tarkemmin muistellen taisin viime vuonna Tornion reissusta kieltäydyttyäni lupautua tulemaan tänä kesänä sinne. Hups. Sori Joonas, mutta Tornio on edelleen piirun verran liian kaukana, enkä silloin vielä ollut liittynyt tähän paikallisten harrastelijaelokuvaajien iloiseen joukkoon. Borta bra, hemma bäst. Joonas saa minut kuitenkin suostuteltua Jo-Jo the Dog Filmsin tämän vuoden kilpailuelokuvan genren arpojaksi , koska he eivät itse pääse paikalle eivätkä malta odottaa tiedon julkistamista tapahtuman verkkosivuilla. Mitäpä sitä ei Tekoverityttö tekisi saadakseen nimensä lopputeksteihin.
Aloitustilaisuudessa perjantaina 24.5. klo 18:00 jokaiselle tiimille arvotaan elokuvan genren lisäksi elokuvassa esiintyvät kaikille yhteiset pakolliset elementit, joiden tarkoitus on varmistaa, että kilpailuelokuva tehdään varmasti kyseisen viikonlopun aikana. Suuntaan suoraan töistä Kamppiin, jossa ehdin juuri ja juuri tekemään siirtymän kylmästä myyntitykistä boheemiksi taiteilijaksi MBarin terassilla valkoviinilasillisen ja livemusiikin avulla. Selvästi rentoutuneena siirryn Kampin viidenteen kerrokseen yhdessä LLFn aktiivijäsenen ja tämän vuoden LLFn tiimin Uneton-elokuvan tuottajan Viivi Salokankaan ja tuotantoassistentin Essi Laukkasen kanssa. Essillä ja Viivillä ei ole elokuva-alan koulutusta, mutta tämä ei ole estänyt heitä tekemästä yhdessä vitsikkään zombie-elokuvan Happy, Happy Zombie Joy (2012). Elokuva saa plussaa suomenruotsalaisuudesta!
Kampin viidennessä kerroksessa on lava, jonka ympärillä parveilee enemmän ironisia viiksiä ja pillifarkkuja kuin Sandron terassilla kuumana kesäpäivänä. Lavan luona bongaan myös "Zalando-miehen" eli ammattinäyttelijän Juha Hipin. Mahtaakohan hän osallistua Unettomaan? Tutustuminen Hipin cv:hen tuottaa iloisen yllätyksen: mieshän näyttelee pääosaa tuttavani Sami Haaviston luotsaaman Blood Ceremony Filmsin seuraavassa findie-elokuvassa The Curse of the Witches Blood! Elokuva on ollut "hieman" vastatuulessa, mutta ei siitä tässä sen enempää (ajantasaisin tieto elokuvan valmistumisesta löytyy BCF facebook-ryhmästä). Nyt odotan teosta entistäkin suuremmalla mielenkiinnolla.
Tajuan kauhukseni, että Jo-Jo the Dog Filmsin genrearpojan tehtävään kuuluu nousta kyseiselle lavalle kaikkien hipstereiden töllisteltäväksi suorittamaan tiimin kilpailuelokuvan genren arvonta televisiokameran kuvatessa. Kiroan aamu-unista päätöstäni lykätä hiustenpesua seuraavaan päivään. Lisäksi nautittu viinilasillinen, ramppikuume ja U48 tuottajan Vesa Kuosmasen lämmin halaus saavat poskeni hehkumaan. Sivuääni: Vesa Kuosmanen on toinen homoikoni Tom of Finlandista kertovan elokuvan TOM ohjaajista. Kannattaa katsoa omaehtoisen elokuvan teaseri täältä. Selviän kuitenkin tehtävästäni kunnialla ja tasan klo 19:00 järjestäjien annettua luvan soitan Joonakselle Tornioon ja kerron heidän genrekseen valikoituneen mysteerin. Lisäksi kerron vuoden 2013 Unettoman pakolliset elementit, jotka ovat:
Saksien täytyy näkyä kuvassa ja ne voivat olla minkälaiset sakset tahansa, kunhan ne voi tunnistaa saksiksi. Roolihahmon nimi voi olla mikä tahansa yllä mainituista (Luukas, Lyyti, Lucas tai Lydia) ja tämän saman henkilön on oltava jonkinlainen keksijä - joko keksinyt jotain tai yrittää keksiä jotain. Sanonta voi olla mikä tahansa käytössä vakiintunut fraasi millä tahansa kielellä. Se voi olla repliikki tai näkyä tekstinä.
Lentävä Lehmä Films Uneton48 2013 tiimi
Näyttelijät: Henna Linne, Markku Vettenranta, Terhi Pihlajamaa, Ville Lötjönen,
Ohjaus: Iiro Peltonen
Tuottaja: Viivi Salokangas
Kuvaus: Hannu Koivuranta
Leikkaus: Toni Anttila Äänisuunnittelu/ musiikki: Antti Ikonen
Käsikirjoitus: Toni Anttila, Hannu Koivuranta, Tuuli Mäenpää, Iiro Peltonen, Joonas Yliruusi
Tuotantopäällikkö: Miikka Haleyi
Tuotantoassistentti: Essi Laukkanen
Apulaisohjaaja: Kari Paasonen
Järjestäjä: Joonas Lintunen
Runneri: Miika Sjöblom
Maskeeraus: Eija Hakkarainen
1. Kamera-assistentti: Tanja Glad
2. Kamera-assistentti: Janina Witkowski
Valaisu: Dan Sykes
Lavastus: Turkka Felix Tervonen, Sanni Rajapolvi
Puvustus: Ilkka Salakari
Puvustusassistentti: Justina Sundqvist
Äänitys: Antti Kaikkonen
Äänileikkaus: Miikka Haleyi, Antti Kaikkonen
Värimäärittely/ VFX: Joonas Yliruusi
Yleisassistentit: Hilla Fred, Milja Ketoja
Catering: Tuuli Mäenpää
Extrat: Anna Fred, Sara Hotanen, Michal Kucera, Juliana Laurila, Elina Marle, Hanna Nikula, Miska Repo, Martti Sutinen, Ville Turunen, Sarah Zarat, Krista Holm, Siru Inkinen, Essi Laukkanen, Annika Malmberg, Pinja Mäntylä, Hilla Pándy (minä minä minä!), Viivi Salokangas, Tom Tilli, Iida Yliannala
Making of tuotanto: Joonas Lintunen
Making of kuvaus: Hilla Fred, Milja Ketoja
Luova prosessi perjantai 24.5. - lauantai 25.5.
Aloitustilaisuudessa arpaonni suosii meitä ja LLF saa genrekseen tanssielokuvan. Alamme tyttöjen kanssa heti hehkuttaa mahdollista Bollywood-tyylistä eeposta. Viivi soittaa päämajaan ja kertoo genren tämän vuoden LLFn tiimin Uneton-kilpailuelokuvan ohjaajalle Iiro Peltoselle Essin samalla kuvatessa making of -materiaalia. Iiro toistaa sanan "tanssielokuva" epäuskoisena ja taustatiimi räjähtää nauruun. Kampista suuntaamme päämajaan, jossa Iiro vetää brainstorming-sessiota arvotun genren ja annettujen elementtien herättämistä ideoista. Paikalla on tusinan verran luovia ihmisiä ja ideat lentävät villisti kuin lehmät konsanaan (anteeksi, en voinut vastustaa). Se, mitä näistä hyvistä ideoista lähdetään jatkojalostamaan elokuvaksi asti, jää noin viiden hengen käsikirjoitustiimin päätettäväksi. Koska en itse kuulu tiimiin, eikä minulla ole ennen kuvauksia mitään tekemistä, saan Viiviltä luvan mennä kotiin nukkumaan. Hän pelottelee kuitenkin, että mahdollisena näyttelijänä minun tulee henkisesti varautua aloittamaan kuvaukset lauantaina aamukahdeksalta. Kellon näyttäessä tässä vaiheessa noin puolta kymmentä illalla, säntään paniikissa kotiin ja jätän tavoistani poiketen yöksi kännykkään äänet päälle.
Kello 00:46 herään Viivin tekstiviestiin: "Moi puheroolit menivät mutta jos kasvonsa haluaa vielä koristamaan Menestyselokuvaamme niin olisi tarjolla reivaajan rooleja jotka ovat aika iso osa leffaa. Voin luvata eturivin paikan! Eli jos olet käytettävissä niin laita viestiä ja aamulla kahdeksan aikaan selviää aikataulu. Ja jos saat kaverin tai naapurin mukaan niin saa mielellään ottaa. t.viivi" Olen pettynyt, etten pääse varsinaisesti näyttelemään, mutten sentään ole niin diiva, että jättäisin projektin tämän takia väliin. Laitan Viiville unenpöpperössä lyhyen myöntävän vastauksen ja vaivun takaisin uneen.
Kuvaukset lauantai 25.5.
Aamulla herään kahdeksan aikaan tarkistamaan onko tietoa aikataulusta tullut ja koska ei ole, röhnin sängyssä kymmeneen-yhteentoista. Uneton ei siis ainakaan tässä vaiheessa kohdallani ole ollut nimensä mukainen. Syön aamupalan kaikessa rauhassa ja avaan Facebookin. Bongaan järjestäjämme Joonas Lintusen päivityksen: "Eikö lauantaina ole mitään tekemistä? TULE LEFFAAN! Osallistumme Uneton48-elokuvakilpailuun, ja kuvaamme lauantaina kohtauksia elokuvaan, johon tarvitaan joukkokohtauksiin ihmisiä paikalle. Paikkana on reivibileet hallissa. Toiveena neutraalin värinen vaatetus yleisölle, Jos olet huomenna käytettävissä puolestapäivästä alkaen muutamien tuntien ajan, niin tykkää tästä statuksesta niin saat lisätietoja!" Laitan saman tien apulaistuottajallemme Essille viestiä aikataulusta ja paikasta. Saan paluuviestinä pyynnön tulla Kalasataman metroasemalle varttia vaille kaksi.
Aloitan paniikinomaisen valmistautumisen reivaajan rooliin. Ensinnäkään en voi sietää konemusiikkia, joten pelkään etten osaa tanssiakaan sitä ja ettei minulla ole rooliin sopivia vaatteita. Kerran yksi kaverini raahasi minut reivitapahtumaan, jossa herätin hilpeyttä kysymällä noin tunnin kestäneen jumputuksen jälkeen eikö tämä biisi lopu - kuullakseni, että kappale oli vaihtunut jo moneen kertaan. Onneksi samainen kaveri näytti minulle legendaarisen reivitanssiopetusvideon: Stampa med Leroy, joka löytyy alla.
Käyn kaikki liikkeet tunnollisesti läpi peilin edessä ja seinät raikuvat naurusta kun näen oman versioni pingistä pelaavasta Tšernobyl-lapsesta. Huh huh. Toinen oleellinen asia tanssiliikkeiden lisäksi on tietysti huumeet. Mietin, että käyn hakemassa rohkaisua piritorilta ja kutsun sitä metodinäyttelemiseksi. Nössönä tyydyn kuitenkin vain googlettamaan: "how does it feel to be high on drugs" ennen kuin lähden kuvauspaikalle.
Saavun Kalasataman metroasemalle yksin, vaikka olenkin huudellut Facebookissa, että elokuvaamme tarvitaan lisää avustajia. Kuulemma noin 50 kaveria ja tuttavaa on edellisenä yönä lupautunut tulemaan avuksi, mutta paikalle saapuu vain kymmenkunta henkeä. Onneksi neuvokkaat tuottajamme Viivi Salokangas, tuontantoassistenttimme Essi Laukkanen ja säveltäjämme/äänisuunnittelijamme Antti Luukas Santeri Ikonen ovat aamupäivällä tehneet iskun Maailma Kylässä -festivaaleille Kaisaniemen puistoon ja onnistuneet rekrytoimaan sieltä kourallisen ihmisiä. Lopulta avustajia työryhmän jäsenet mukaanluettuna on parhaimmillaan noin kaksikymmentä eli riittävä minimimäärä, jotta saadaan luotua illuusio täydestä reivihallista. Kuvassa tuottajamme Viivi Salokangas ja säveltäjämme/äänisuunnittelijamme Antti Luukas Santeri Ikonen. Viaton tekstimme "we have cookies" herätti kuulemma hilpeyttä reivien yhteydessä.
Kuva: Essi Laukkanen
Tässä vaiheessa kuulen ensimmäistä kertaa, mistä elokuvamme kertoo. Elokuva kertoo kostoretkellä olevasta tanssijasta, joka on joutunut pyörätuoliin toisen tanssijan työnnettyä hänet alas portaita. Tapahtumapaikkana on reivit, joihin meitä avustajia tarvitaan. Viivi kertoo, että yön hämärinä tunteina minua kaavailtiin elokuvan pääpahiksen rooliin, mutta se meni toiselle, koska en kuulemma ollut tarpeeksi vanhan ja ilkeän näköinen. Tämä kommentti kymmenen vuotta nuoremmalta tuottajalta lämmittää mieltäni niin paljon, että pettymykseni roolitta jäämisestä menee lopullisesti ohi. Niinhän se menee, että ei roolin saamisessa ole aina kysymys vain taidoista tai niiden puutteesta, vaan myös fyysisestä sopivuudesta. Tämä on hyvä pitää mielessä.
Viivi ja muut johdattavat meidät avustajat isoon tehdashalliin Kalasatamassa. Joudumme räpyttelemään silmiämme tottuaksemme tehdashallin pimeyteen kirkkaan auringonpaisteen jälkeen. Hallissa on kuulemma aikaisemmin kuvattu jotain suuremman luokan elokuvaa; paikalla on vielä keittiön lavasteet. Seinät ovat täynnä graffitteja, huhun mukaan kyseinen elokuvaporukka on tehnyt ne kuvausten jälkeisissä loppubileissä. Muuten halli on lähes autio, kuulen vasta myöhemmin mitä kaikkea lavastustiimi on tehnyt saadakseen paikan näyttämään reiveiltä: muun muassa roskalavalta dyykattu valomainos toimii dj-pöytänä. Meidät toivottaa tervetulleiksi tuotantopäällikkö Miikka Haleyi ja ohjaaja Iiro Peltonen. Miikka Haleyi on aiemmin mainitun elokuvan TOM tuottaja. Iiron kanssa taas olen aiemmin tehnyt yhteistyötä lyhytelokuvassa My Girl (2012), josta kertova blogiteksti löytyy täältä.
Meidät avustajat lähetetään ensin yläkertaan puvustukseen. Olen pukenut päälleni vihreän t-paidan, jossa on rinnan yli meneviä nauhoja ja solkia. Paita on autenttinen kappale reivikulttuuria, sillä olen saanut sen käytettynä reivejä harrastavalta ystävältäni. Paita meneekin puvustajille läpi, mutta mustat biker-housuni vaihdetaan valkoisiin farkkucapreihin. Muut saavat päälleen lähinnä neonvärisiä toppeja ja ihmettelen eilispäivän ohjetta "neutraalin värisisestä vaatetuksesta". Kun puvustus on kunnossa, saamme jokainen läjän valotikkuja (kyllä, juuri niitä loistavia taitettavia putkia, jotka olivat paras asia lapsena laivalla) ranteisiimme, kaulamme ympäri, hiuksiimme ja käsiimme. Alla kuva kuvauspaikalta.
Kuva: Iiro Peltonen
Sitten aloitamme varsinaiset kuvaukset. Meidät asetellaan erilaisiin ryhmiin ja eri kohtiin aina kohtauksen tarpeen mukaan. Antti on yön pimeinä tunteina säveltänyt reiveihin sopivan biisin, jota soitetaan ensin muutaman sekunnin ajan, jolloin alamme tanssia. Sen jälkeen musiikki pysäytetään, koska musiikki lisätään elokuvaan vasta tuotantovaiheessa ja meidän tehtävämme on jatkaa tanssimista ilman musiikki. Ensimmäisillä otoilla olemme kaikki tukevasti epämukavuusalueella, varsinkin tanssiminen ilman musiikkia tuntuu suorastaan ahdistavalta. Yritän mielessäni eläytyä essoja vetäneeseen reivaajaan, joka nauttii tanssimusiikista. Sehän on työtäni näyttelijänä. Loppupäivästä tanssiminen sujuukin ilman ongelmia. Suuremmaksi ongelmaksi muodostuvat kohtaukset, joissa pitää keskustella äänettömästi. SE on vaikeaa.
Kuvaukset kestävät aina muutaman minuutin kerrallaan, jonka jälkeen on muutaman minuutin mehu- ja keksitauko ennen seuraavaa kohtausta.Viivin lupaus "eturivin paikasta" toteutuu osaltani niin hyvin, että joudun vaihtamaan paikkaa ja vaatetta useampaan otteeseen kuvausten aikana, jottei taustalla näkyisi aina sama tyyppi. Sisäinen linssiluteeni hymyilee tyytyväisenä. Suuresta näkyvyydestäni huolimatta saan ohjaajaltamme Iirolta vieläkin näkyvämmän osan yhdessä kohtauksessa. Minä ja toinen tyttö olemme portailla juttelemassa, kun pääpahis tulee ja tönäisee meidän tieltään. Meidän tehtävämme on näyttää närkästyneiltä ja lopullisessa elokuvassa kohtaus näyttää todella hyvältä. Olen mukana kaikissa joukkokohtauksissa alusta loppuun, joten kuvauspäivä kestää osaltani yhteensä noin viisi ja puoli tuntia. Tanssiminen näin kauan pelkkien keksien voimalla pimeässä hallissa samaa muutaman sekunnin biisiä kuunnellen käy työstä ja olen tyytyväinen, että olen voinut olla avuksi. Merkitsen liikuntapäiväkirjaani tanssineeni kaksi tuntia, eikä se tunnu edes liioittelulta.
Toisen hyvin nukutun yön jälkeen vietän rauhallisen sunnuntaipäivän eli Uneton ei todellakaan ole kohdallani nimensä mukainen - jotain, mistä olen mukavuudenhaluisena ihmisenä äärimmäisen onnellinen. Illalla saavun päämajalle juhlistamaan karonkkaa. Olen innoissani päästessöni näkemään minkälaista elokuvaa olen ollut mukana tekemässä. Paikalla on lähes koko LLFn työryhmä, ja avustajista ainoastaan minä. Elokuva on kuulemma palautettu ajallaan ilman ongelmia - LLFn tavoista poiketen "hyvissä ajoin", tarkoittaen ilmeisesti viimeisen puolen tunnin sisällä eikä viimeisen puolen minuutin sisällä. Kuva palautustilaisuudesta U48 facebook-ryhmässä täällä.
Haluamme kaikki heti nähdä elokuvan, mutta siihen tehdään vielä viimeisiä viilauksia alku- ja lopputeksteihin. Kysymme emmekö voisi katsoa kilpailuun palautettua versiota, mutta siihen herrat taiteilijat eivät suostu. Tuottajamme Viivi katsoo minuun ja nurisee jotain oman alansa natseista. Ei tainnut ensimmäinen tuottajan pesti olla ihan helppo.
Parin tunnin säätämisen ja muutaman ilmeisesti univajeesta johtuvan kipakan sananvaihdon jälkeen näemme vihdoin itse elokuvan: Ravenge (2013). Nimi ei itselleni aukea, joten avaan sen nyt myös muille blondeille: revenge (kosto) + rave (reivit) = Ravenge. Oikeastaan aika näppärä nimi. Valmiin Uneton 2013 -kilpailuelokuvamme Ravenge näette alla.
Työryhmässä on ollut mukana paljon oman alansa ammattilaisia,
tietääkseni ainakin kuvauksessa, valaistuksessa ja leikkaamisessa - ja se näkyy
valmiissa elokuvassa. Kuten ohjaajamme Iiron äiti kommentoi pojalleen:
"Näyttää ihan oikealta elokuvalta." Tarina on perinteinen, vaikka itse
olisin kaivannut jotain omaperäisempää, kuten esimerkiksi LLFn Uneton 2012 -urheiluelokuva tuijotuskilpailusta Katseenvangitsija (2012). Mutta puutteet käsikirjoituksessa pelastaa erittäin hyvä toteutus.
Hämmästyn itsekin sitä, miten reivit oikeasti näyttävät reiveiltä. Hienointa on
kuitenkin Iiron ohjaus. Pidän erityisesti lopusta, jossa pienillä ilmeillä ja
eleillä kerrotaan tarinaa. Se, miten DJ antaa päähenkilön itse päättää murskatako hänet pyörätuoliin tuominneen pahiksen polvilumpiot vai ei. Ja
lopussa pieni anteeksiantava hymy, jonka päähenkilö antaa pahikselle
päätettyään olla tekemättä sitä. Hienoa työtä. Myös musiikki kuljettaa tarinaa niin hyvin, että elokuvassa ei sanoja juuri tarvita. Hauskinta on tietenkin oman itsensä bongailu eri kohtauksissa. Yksi oma otos kyllä häiritsee. Ajassa 3:11 on kohtaus, jossa musiikki äkisti loppuu ja portsari lähtee juosten korjaamaan ongelmaa. Seinän vierellä näkyy allekirjoittanut, joka JAMMAILEE musiikin tahtiin, vaikkei sitä ole! Mietin, olenko ymmärtänyt kohtauksen ohjeistuksen väärin. Joka tapauksessa tämä moka olisi pitänyt jonkun leikkausvaiheessa huomata. Mutta siellä se on, ei voi mitään, joten se siitä. Elokuva on hyvä ja olemme kaikki varmoja pääsystämme finaaliin. Pääsen näkemään myös Jo-Jo the Dog Filmsin elokuvan Sokkotreffit (2013) salatun linkin kautta, ja olen varma myös heidän pääsystään finaaliin.
Ensiesitys elokuvateatterissa maanantai 3.6.
Maanantai-iltana 3.6. järjestetään Kino Maximissa yksi U48-elokuvanäytöksistä, johon pääsemme katsomaan oman elokuvamme. Kilpailun finalistit on julkaistu aikaisemmin samana päivänä ja pettymys on suuri, kun emme ole kymmenen parhaan joukossa. Pettymystä suurempi on vilpitön hämmästys: LLF on ollut mukana Unettomassa sen alusta saakka ja päässyt käsittääkseni jos ei ihan aina, niin ainakin useimmiten finaaliin. Vasta 12.6. matkallamme Sodankylän Elokuvajuhlille LLFn kanssa minulle selviää, että elokuvamme ei päässyt finaaliin, koska palauttamamme kopio ei toiminut. Ilmeisesti elokuva katkeaa keskeltä tai vastaavaa. Tämä on mystistä, sillä valmis elokuva oli kuulemma testattu juuri ennen kuin sitä lähdettiin palauttamaan. No, tekniikka on mitä on, joten minkäs sille mahtaa, että näin kävi. Itse hämmästelen myös sitä, ettei Jo-Jo the Dog Filmsikään päässyt tänä vuonna finaaliin.
Samassa esityksessä elokuvamme kanssa nähdään finaaliin päässeet NIIN-Elokuvat -ryhmän Like Nobody's Watching ja Off Productionsin #OnnexEnOoDublo. Jälkimmäinen tuli koko kisassa lopulta kolmanneksi ja Like Nobody's Watching on oma henkilökohtainen suosikkini. Elokuvassa duunarimies yrittää löytää rauhallista paikkaa, jossa tanssia kenenkään näkemättä, kunnes oivaltaa, ettei sillä ole mitään väliä. Erittäin samaistuttava elokuva ja hienosti toteutettu. Bravo. Elokuva äänestettiin myös kyseisen näytöksen parhaaksi.
U48 finaali 8.6. ja ensiesitys televisiossa MTV Avalla 15.6.
Unettoman finaali pidettiin 8.6. Kino Adamsissa. Itse en valitettavasti päässyt paikalle perhejuhlien takia, vaikka olisin kovasti halunnut. Kyseessä on kuulemani mukaan erinomaisen hauskat bileet, joissa on ilmaista viinaa ja mahdollisuus verkostoitua alan tekijöiden kanssa. Ensi vuonna sitten. Tapahtuman trailerin näette täältä. Pisteet trailerin tekijöille viime vuoden Uneton 2012:n suosikkielokuvani Silent Paprika FilmsinHevosen Kyyneleet (2012) legendaarisen korvamadon käytöstä! Yllätys oli suuri, kun myös meidän kilpailusta teknisen vian takia tippunut elokuvamme esitettiin finaalissa tittelillä "Paras myöhästynyt elokuva". Tämä närkästytti joitakin tiimiläisiämme, sillä elokuvammehan ei myöhästynyt, vaan diskattiin kilpailusta teknisen ongelman takia. Joka tapauksessa, parhaana myöhsästyneistä elokuvamme pääsi myös televisiolevitykseen. Jee! Hyvä me. Kaikki finalistielokuvat ja myös meidän oma Ravenge näytettiin MTV Avalla 15.6. klo 22:00 ja sen jälkeen Katsomossa. Katsomon Uneton48 parhaat -ohjelmassa oli hämmästyksekseni toinenkin elokuva tittelissä "Paras myöhästynyt elokuva". Miten kaksi voi olla parhaita? No, olkoon.
Haluan tässä vielä mainita kaksi Uneton 2013 -elokuvaa, joiden olisi mielestäni kuulunut olla finaalissa: Jo-Jo the Dog FilmsinShokkitreffit ja TR Productionsin Codename L'Inventeur. Vedän vähän kotiinpäin, sillä tunnen molempien tiimien taiteilianerot henkilökohtaisesti: Jo-Jollehan arvoin Uneton 2013 genren ja TR:n viimeisimmässä kokopitkässä elokuvassa taas näyttelen pääosaa. Linkki tulevan merkkiteoksen teaseriin löytyy täältä. Alla vielä vuoden Uneton 2013 finalistit, voittajat ja muut maininnan arvoiset elokuvat kopioituna suoraan U48-kotisivuilta.
Every year the
organizers pick a few films – mostly outside of the finalists – that deserve to
be mentioned for one reason or another. The categories change each year,
according to the selection of films and whatever happens to catch our eye :)
