He lepäävät Pohjoisessa (2013) - Naispääosassa ylimielinen prinsessa-biatch

8.3.2015 Huom. Tekstiä muutettu elokuvan työryhmän muilta jäseniltä saamani palautteen perusteella. 

*Varoitus! Sisältää spoilereita.*

Melkein romanttinen toimintaelokuva

Toukokuu 2012. Istun bussissa pääkaupunkiseudulla matkalla siististä sisätyöstäni kotiin ja luen käsikirjoitusta täyspitkästä post-apo-findiestä, josta minulle on juuri tarjottu naispääosaa. Mietin, että elämäni on juuri sellaista, kuin sen pitääkin olla. Käsikirjoitus on TR Productionsin Esa Jussilan käsialaa ja kolmas yhteinen elokuvamme He lepäävät Pohjoisessa. Ensimmäinen oli Urban Savages (2009) ja toinen Myrsky Tiimalasissa (2010). Pääsen käsikirjoituksessa kohtaan, jossa hahmoni on juuri suutelemassa Onni Kaskisen esittämää Vaeltajaa, kun tarkka-ampujan luoti räjäyttää naisen aivot pihalle. Repeän nauramaan täydessä ruuhkabussissa ja pudistan päätäni. 

Valmistautuminen post-apon kuningattareksi

Luettuani käsikirjoituksen ja otettuani roolin vastaan He lepäävät Pohjoisessa -elokuvasta, keskustelemme ohjaaja Esa Jussilan kanssa käytännön asioista. Elokuva kuvattaisiin kesän 2012 aikana Turun seudulla, kuvauspäiviä esittämälleni naispääosalle tulisi arviolta viisi. Korvausta matkoista tai majoituksesta ei tuttuun tapaan tulisi, joten päätämme yrittää sovittaa kuvaukset muihin Varsinais-Suomen matkoihini. 

Joku aina joskus ihmettelee miksi näyttelen ilmaiseksi. Ensinnäkään en usko vielä toistaiseksi osaavani näytellä niin hyvin, että siitä kannattaisi kenenkään maksaa. Toisekseen, findie-elokuvat ovat yhteisprojekteja, joihin rahat tulevat pääosin tekijöidensä taskuista. Työryhmälle maksaminen ei kerta kaikkiaan ole mahdollista - kannan siis korteni kekoon näyttelemällä. Sitä paitsi näytteleminen on minulle harrastus, johon olen valmis laittamaan rahaa samalla tavalla kuin mihin tahansa muuhunkin harrastukseen. Ei minulle joogatunneilla käymisestäkään kukaan maksa. Työn alla edelleen on muuten ikuisuuspostaukseni findie-elokuvien rahoituksesta. Lupaan partiolaisen kunniasanalla paneutua siihen seuraavaksi.

Saan jälleen kerran luoda hahmoni puvustuksen ja maskeerauksen itse, ohjenuoraksi Esa antaa "moderneista vaatteista kootun pohjoisbeduiinilookin": huppua, pitkää takkia, vöitä. Päädyn tekemään hahmostani korostetun naisellisen. Kahdessa edellisessä TR:n elokuvassa onkin tullut tepasteltua niin tapporumana, että nyt kaipaan kauneutta. Ostan itselleni Vallilan makasiinien kirpputorilta (RIP, nyyh) maastonvihreän armeijan olkalaukun ja samanväriset, polvipituiset reisitaskuhousut. Yhdistän niihin omasta kaapistani äitini vihreän parkan 80-luvulta ja mustanharmaan pitkän topin. Päähäni kietaisen liukuvärjätyn, viininpunaisen huivin, käsiini sujautan mustat goottikäsineet, vyötäisilleni sidon kaksi vyötä ja viimeistelen lookin kasalla erinäisiä, näyttäviä koruja. Meikiksi valitsen tummat rajaukset ja punaiset huulet. Nice. Katsotaan mitä herra ohjaaja sanoo luomastani beduiiniprinsessasta. Itse ainakin olen siihen erittäin tyytyväinen.

Kuvaukset numero 1: metsäsplatteria Varissuolla

Ensimmäinen kuvauspäivä on kesäkuussa 2012 ja ramppikuume vääntää vatsaani. Mihin olen taas oikein ryhtymässä? Kuka kuvittelee, että osaan ylipäätään näytellä? En minä ainakaan! Asunikin on varmasti ihan vääränlainen. Tapaamme Esan ja muiden näyttelijöiden kanssa Itäharjun Prisman parkkipaikalla. Olen jo täydessä tällingissä, koska menemme suoraan metsään kuvaamaan. Esa ei sano mitään, ei ainakaan käske menemään kotiin vaihtamaan vaatteita tai pesemään naamaa. Voitto. Onneksi sentään näyttelin keväällä kahdessa lyhytelokuvassa (My Girl ja Kaunis Deittini) - muuten näyttelemisessäni olisi ollut kolmen vuoden tauko ja kameran eteen meneminen hermostuttaisi vieläkin enemmän.

Kuvauspäivä Varissuon metsissä on rankka, mutta hauska. Paljon juoksemista, metsässä rämpimistä, odottelua ja miesvaltaisen porukan huumorin sietämistä. Kauniin kesäpäivän viettää mielellään ulkosalla. Seuraava päivä on samanlainen, mutta porukka pienempi. Kuvaamme enimmäkseen minun ja Onnin kahdenkeskisiä kohtauksia. Rehellisesti sanoen kuvauksista on jo niin kauan aikaa, etten muista mitä minäkin päivänä tarkalleen kuvattiin, mutta menköön. Teen myös hauskan jäynän Onnille, kun piilotan hänen rakkaat syöpäkääryleensä laukkuuni sopivan tilaisuuden tullen. Aijjettä sitä vahingoniloa, kun addiktille meinaa tulla hätä. Kjeh kjeh.

Kuvaukset numero 2: purkkitonnikalaa ja öistä hysteriaa 

He lepäävät Pohjoisessa kuvauksista numero kaksi heinäkuussa 2012 ehdottomasti mieleenpainuvinta on elämäni ensimmäiset yökuvaukset. Sen lisäksi, että kuvaamme koko päivän Varissuon metsissä, kuvaamme myös pitkälle aamuyöhön - johonkin neljään, muistelisin. Kuvaukset ovat aina rankkoja, kun täytyy jaksaa tehdä mitä ikinä fyysisiä suorituksia ohjaaja keksiikään pyytää ja olla samalla henkisesti läsnä. Ruokana on kylmiä lihapullia ja juomana vettä. Tätä tunti toisensa perään, niin kyllä se työstä käy. Näin ollen illan viimeiset otokset, joissa hahmoni pitää olla väsynyt ja kyrpiintynyt, tulevat kuin luonnostaan. 

Kun osuuteni on vihdoin saatu purkkiin, saan siirtyä sivummalle. Ihailen öistä varsinaissuomalaista metsää, sen jylhää kauneutta, luonnon ääniä... Kunnes tunnelmointini keskeytyy Esan innostuneeseen kiljahdukseen. Tajuan olevani aamuyöstä keskellä metsää katsomassa, kun yksi tyyppi pyörittää avattua tonnikalapurkkia kädessään ja toinen mouho kuvaa sitä tohkeissaan. Näky on liikaa siinä väsymystilassa ja alan nauraa hysteerisesti. Esa tekee sen, minkä kuka tahansa empaattinen ihminen tekee, eli kuvaa, kun hajoilen pitkin kallioita. DVD/Blu-Ray -ekstroja odotellessa. Tällaisen kuvauspäivän jälkeen jopa lattiapaikka ohjaajan luona tuntuu luksukselta.

Kuvaukset numero 3: hiekkarannalla hukuttautumassa

Elokuussa 2012 on luvassa viimeiset kuvaukset ja ne ovat onneksi kohdaltani helpot. Hahmoni on kuollut, joten minun täytyy vain roikkua räsynukkena Onnin käsivarsilla, kun tämä kantaa minua dramaattisesti kohti veden syvyyksiä. Kuvasimme Maskun Rivieralla, suojassa kesäpäivää viettävien lapsiperheiden katseilta. Kun kuvaukset ovat ohi, hyppään vaatteet päällä uimaan. Onni kutsuu minua norpaksi. Tämä spontaanius kostautuu, kun tajuan, etten tietenkään ottanut vaihtovaatteita mukaan. Esa sen sijaan onnistuu ottamaan minusta yhden kaikkien aikojen lempikuvistani, kun hehkun uinnin ja kuvauspäivän jälkiflow'ssa. Huomaa poskessa Esan mustaherukkapiltillä maskeeraama luodinreikä ja Disneyn Pienen merenneidon inspiroima asukokonaisuus.

Jälkiäänitykset syksyllä

Kun He lepäävät Pohjoisessa kuvaukset ovat onnistuneesti ohi, tulee huonoja uutisia: osassa materiaaleista on niin kehno ääni tai häiritsevää taustahälyä, että kohtaukset pitää dubata. Dubbaukset tehdään lokakuussa 2012 ohjaajan luona. Enkä ole koskaan aiemmin dubannut mitään. On yllättävän vaikeaa päästä kunkin repliikin vaatimaan tunnelmaan istuen tiukasti sängyllä mikrofoni naaman edessä ilman varsinaista näyttelemistilannetta. Ei ole vastanäyttelijää, ei piiloutumista hahmon taakse vaatteilla ja meikeillä, ei metsän tuomaa tunnelmaa. Olen aina salaa haaveillut piirrettyjen dubbaamisesta, mutta se unelma lienee parasta unohtaa - tai sitten tarvitsen vain paljon harjoitusta. Koko elokuvanteon ikävin osuus saadaan kuitenkin muutaman tunnin tahkoamisen jälkeen purkkiin.

Valmis elokuva ja tyytyväisyys omaan suoritukseen

He lepäävät Pohjoisessa elokuva saa maailman ensi-iltansa suureellisesti rapakon toisella puolen South Texas Underground Film Festivalilla (STUFF) lokakuun 2013 alussa. Tämän takia elokuvassa on poikkeuksellisesti englanninkielinen tekstityskin. Kukaan tekijöistä ei taida olla paikan päällä Teksasissa, joten sitäkin odotetumpi tekijöiden ensi-ilta pidetään heti lokakuun loppupuolella.

Elokuva ylittää odotukseni - varsinkin oman suoritukseni osalta. Ensimmäistä kertaa nimittäin tuntuu, etten katso itseäni naamiaisasussa, vaan hahmoa, jolla on ihan oma erillinen sielunmaisemansa. Laitan tästä osan näyttelijänä kehittymiseni piikkiin, mutta varmasti vähintään yhtä suuri osuus on taidokkaalla leikkauksella. Esa on osannut valita suorituksistani ne, jotka muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Se kai lienee ohjaajan/leikkaajan tehtävä, jos nyt ihan tarkemmin mietin. Kommentoin näyttelijänsuoritustani ystävälleni sanoen olevani vilpittömän hämmästynyt, että hahmoni on niin erilainen kuin minä: "Sellainen ärsyttävä, ylimielinen prinsessa-biatch." Ystäväni vihjaa hyvin hienovaraisesti, että jonkinlainen yhtäläisyys minun ja hahmoni välillä saattaa ajoittain olla mahdollista. En ymmärrä tätä vihjausta lainkaan!

Suomen ensi-iltansa He lepäävät Pohjoisessa saa Jyväskylässä Finnish Underground Film Festivalilla marraskuussa 2013. Ensi-iltojensa jälkeen He lepäävät Pohjoisessa näytetään Trash & Underground Film Festivalilla (TUFF) Tampereella maaliskuussa 2014 ja paraikaa elokuvaa esitetään Turussa Kino Dominossa usemman näytöksen voimin. Mahtavaa saada olla mukana tällaisessa elokuvassa. Rinta rottingilla kohti uusia haasteita!

Cinemadrom9 Goes to Hell 14.-15.11.2014 Arthouse Cinema Niagarassa - Kauhua! Väkivaltaa! Pelkoa!

9. huhtikuuta 2013 19.58 Hilla Pándy <sofia.pandy(@)hotmail.com> kirjoitti:


Heips!

Tuossa teidän mainosmeilissä on häiritseviä kirjoitusvirheitä tai siis vääriä kirjaimia. Joku tekninen vika?

T: Nillittäjä :)


Rakas Hilla,

Olemme kovin pahoillamme tapahtuneesta. Kyseessä on ns. UTF-8 ongelma, joka maili client softasta riippuen näyttää tietyt kirjaimet erilailla kun miten ne on tarkoitettu. Tämmöisiä kirjaimia saattavat olla ääkköset ja euron merkki €. Ilmeisesti mail clientisi asetukset eivät ole kohdallaan. Olethan tarkistanut ne?

Pahoittelut vielä kerran. Koitamme seuraavalla kerralla parantaa nolon mokamme! Toivottavasti tämä ei vaikuta negatiivisella tavalla osallistumiseesi. Kuulimme että tunnet Tampereelta kivoja poitsuja jonka luo pääset yöksikin!

Terveisin
Cinemadrome järjestö

Cinemadrom9 Goes to Hell 14.-15.11.2014

Kuten ylläoleva sähköposti ikävästi todistaa, on edellisestä Cinemadromestani vierähtänyt jo puolitoista vuotta. Edellinen postaukseni keväältä 2013 löytyy täältä. Anteeksiantamatonta! Korjatakseni tämän vääryyden olen sijoittanut talvilomani niin, että pääsen perjantaina 14.11. osallistumaan järjestyksessään 9. Cinemadromeen: Cinemadrom9 Goes to Hell. Tamperelainen Cinemadrome-elokuvafestivaali tarjoaa kauhu-, kultti- ja roskaelokuvaa Pirkanmaan Elokuvakeskuksen elokuvateatterissa Arthouse Cinema Niagarassa muutaman kerran vuodessa keväisin ja syksyisin. Yhtenä festivaalin järjestäjistä häärii paikallinen findie-legenda, Trash Videon Ville Lähde.

Luvattoman pitkästä poissaolostani huolimatta myös yöpaikka tamperelaisten kivojen poitsujen luona on onneksi ennallaan. Heti saavuttuani minua hemmotellaan gourmet-ruualla, josta ei chiliä puutu. Vatsa täynnä käperryn sohvalle kuin kehräävä kissa uunin pankolle ja otan pienet tirsat ennen pitkää elokuvientäyteistä iltaa. Tänä vuonna tapahtuman tahtia on onneksi inhimillistetty ja elokuvien välisiä taukoja pidennetty, mikä on erittäin tervetullut uudistus. Neljä elokuvaa putkeen yhdessä illassa on ainakin allekirjoittaneelle ehdoton maksimi ja on mukavaa, että näytösten välissä ehtii myös sosialisoimaan.

Cinemadrom9 Goes to Hell ohjelmisto:

Perjantai 14.11.

19:00 Findie-tupla: Taistelu tohtori Pretoriuksen kabinetista

ja Goremageddon 2

20:00 VHS-nostalgianäytös: Nekromantik
21:45 Invasion USA
00:00 The X From Outer Space

Lauantai 15.11.

18:00 Mykkäelokuvakonsertti: Usherin talon häviö, säestys Lau Nau
20:00 Predator - Saalistaja
22:15 The Beyond
00:15 Starry Eyes

Taistelu tohtori Pretoriuksen kabinetista - Sotafindie zombeilla

Minut on houkutellut paikalle erityisesti syksyn Cinemadromeen perinteisesti kuuluva findie-osuus kahdella ensi-iltaelokuvallaan. Tiedän kyllä, että rakkaan TR Productionsin Goremageddon 2:n pääsee näkemään myös puolen vuoden päästä järjestettävällä Trash & Underground Film Festivalilla, mutta kärsivällisyys ei ole koskaan ollut vahvuuksiani. Odotan mielenkiinnolla myös 8mm kaitafilmille kuvattua, Suomen sisällissotaan sijoittuvaa zombie-elokuvaa Taistelu tohtori Pretoriuksen kabinetista. Ennen ensimmäisen näytöksen alkua ystäväni ja toinen tapahtuman järjestäjistä Ville Lähde esittelee minut jälkimmäisen elokuvan ohjaajalle Juho Aittaselle. Juho kuvailee ensi-illassa olevaa elokuvaansa ytimekkäästi: "Ihan v***n hyvä, ja maksanut koko mun opintolainan verran." Siinä on asenne kohdallaan.

Taistelu tohtori Pretoriuksen kabinetista tekee vaikutuksen panostuksellaan ajankuvan luomiseen. Lavastus ja puvustus luovat eheän kokonaisuuden, jota on kaunis katsella. Kaitafilmin suttuisuus toimii tyylikeinona täydellisesti. Elokuvassa on myös osaavia näyttelijöitä, erityisesti pääosan esittäjät hullu tiedemiesnainen apureineen. Parasta Taistelussa tohtori Pretoriuksen kabinetista on, että niin moni asia jää vaille vastausta, kuten mitkä ovat hahmojen keskinäiset suhteet ja motiivit? Ainoa häiritsevä asia on elokuvan irralliseksi jäävä loppukohtaus, joka alkaa yllättäen kesken aplodien. Jään kuitenkin mielenkiinnolla odottamaan talvisotaan sijoittuvaa jatko-osaa, jossa mieltäni kaivamaan jääneet kysymykset saavat toivottavasti vastauksensa.

Goremageddon 2 - Tuttua tuhoa ja turmellusta

TR:n Esa Jussila esittelee oman elokuvansa yleisölle tyylipuhtaana metsäsplatterina ja rakkauskirjeenä findiegoren oppi-isille viitaten muun muassa Trash Videoon. Goremageddon 2 on mitä lupaa: metsäsplatteria, gorea, väkivaltaa ja rivouksia. Elokuvan trailerin voi katsoa tästä:

 

Lempikohtauksekseni Goremageddon 2:sta nousee miesfeministien kokous, joka kokee ikävän päätöksen. Samoissa elokuvissa kanssani esiintynyt TR:n luottonäyttelijä Antti Tulonen tekee siinä tähän astisen näyttelijän uransa parhaan roolisuorituksen. Bravo! Pidän myös erityisen paljon elokuvaan ujutetuista ajankohtaisista asioista Itellan nimenmuutoksesta aina Ukrainan kriisiin. Jo TR:n tämänvuotinen U48-kilpailuelokuva esitteli terävää yhteiskuntakritiikkiä ja pääsi finaaliin asti. Taitavat "tekoveripojat" (äitini termi, josta blogini sai nimensä) taidekoulussa aikuistua, mikä ei ole ollenkaan huono asia. 

Goremageddon 2 esittelee koko joukon herkullisia henkilöhahmoja, kuten Johannes Rojolan hellyttävän pervovajakin, jonka yhteys ykkösosaan on suorastaan nerokas. Ainoa ongelma on, että näitä henkilöhahmoja on liikaa väsymiseen saakka ja juonen selkeyden kustannuksella. Tässä mielessä pidin enemmän alkuperäisestä Goremageddonista, jossa leipiintynyt konttorirotta pimahtaa. Tämän pienen kritiikin esitän ohjaaja Esa Jussilalle tapahtumaa seuraavana päivänä ja saan kuulla olevani mielipiteeni kanssa yksin. No, eivät kaikki kalatkaan ui myötävirtaan. Erityismaininta kuitenkin vielä venäläiselle huumenuorelle, jonka puhuma leikkivenäjä onnistui hämäämään kahden venäjän diplomikielenkääntäjien tyttärenkin!

Nekromantik - Sairasta p*skaa

En ole koskaan kuullutkaan elokuvasta Nekromantik (Saksa 1987) ja niin olisi ehkä ollut mielenterveyteni kannalta parempi. Ville kertoo luvassa olevan "romanttisen kolmiodraaman", mikä herättää epäilykseni välittömästi. Vielä huolestuttavampi merkki on se, että Haaviston Sami on valmis jättämään Horror Shopin myyntitiskin Findie ry:n puheenjohtajan Rauli Ylitalon hoitoon päästäkseen näkemään "yhden lempielokuvistaan". Pahimmat pelkoni toteutuvat, sillä Nekromantik on sairainta koskaan näkemääni p*skaa. Elokuvassa muun muassa tapetaan kani, hierotaan kissan sisälmyksiä naamaan ja harrastetaan seksiä ruumiin kanssa. Nekrofiliaan tarvitaan näköjään vain sopivan kokoinen rautakanki, joka tungetaan ruumiin jalkoväliin penikseksi. Turvaseksistä ei tietenkään tingitä ja rautakangelle laitetaan kondomi. Koska eihän sitä koskaan tiedä? Ehkä hieman yllättäen myös suuseksin saaminen ruumiilta näyttää onnistuvan. 

Vuodet "tekoveripoikien" kanssa ovat ilmeisesti turruttaneet minut, sillä pystyn katsomaan elokuvan itkemättä tai oksentamatta. Mielessäni pyörii vain liuta kysymyksiä. Miksi katson tätä? Miksi joku haluaa tehdä tällaista? Miksi joku haluaa näytellä tällaisessa elokuvassa? MIKSI? Jossain vaiheessa käännyn katsomaan Villeä you've got to be kidding me -ilme kasvoillani. "Odota loppuhuipennusta.", Ville myhäilee. "It can't get any worse, can it?", kysyn huolestuneena. Villen kasvoille leviää hymy: "It sure can." En spoilaa loppuhuipennusta, jos joku haluaa tämän herttaisen taide-elokuvan katsoa. Päästyäni salista tarvitsen ihmiskosketusta ja Aaton tiukassa halauksessa palaan takaisin tähän maailmaan. Myös vessajonosta yllättäen löydetyn vanhan ystävän kanssa nautittu lasillinen punaviiniä palauttaa uskoni ihmiskuntaan ja valmistaa minut illan seuraavaan elokuvaan.

Invasion USA - *insert Chuck Norris vitsi*

Poislukien kaksi aiemmin nähtyä findie-elokuvaa, Invasion USA (USA 1985) on itselleni illan odotetuin elokuva. Kyseessä on kuulemani mukaan Chuck Norriksen tähdittämä kasariactionin helmi. Petyn pahasti. Elokuvan parasta antia on vyötiäinen, jota ei tapeta, jonka kanssa ei harrasteta seksiä ja jonka suolia ei hierota kenenkään naamaan. Vyötiäisen kadotessa elokuvasta katoaa mielenkiintoni. Samalla tajuan elokuvan olevan jo puolivälissä, enkä ole yhtään kartalla mitä siinä edes tapahtuu. Ehkä edellinen elokuva Nekromantik vaurioitti aivojani? Elokuva alkaa kuubalaisten laittomien siirtolaisten teurastuksella, etenee epäonniseen huumekauppaan ja jatko on sarja toisiinsa liittymättömiä räjähdyksiä ja ampumakohtauksia. 

Ehkä Invasion USA olisi pitänyt nähdä pikkupoikana, jotta sitä osaisi oikealla tavalla arvostaa? Elokuvasalissa kaikuvista riemunkiljahduksista päätellen mieskatsojat ovat nimittäin autuaasti taantuneet aikaan, jolloin ovat elokuvan ensikerran nähneet. Söpöä. Edellä mainitun vyötiäisen lisäksi elokuvan parasta antia on avoimessa farkkupaidassa toikkaroiva yhden ilmeen mies herra Norris itse. Toiseksi parasta elokuvassa on naispuolinen stuntti roikkumassa liikkuvasta autosta. Onkohan elokuvasta tehty jatko-osaa selkeämmällä juonella ja syvemmillä henkilöhahmoilla varustettuna: vyötiäisen ja paidattoman Norrisin seikkailut? Olisi ehkä pitänyt.

The X From Outer Space - Muovikana hyökkää Japaniin

Illan viimeiseltä elokuvalta The X From Outer Space (Japani 1967) en odota oikeastaan yhtään mitään ja ehkä siksi yllätyn iloisesti. Kyseessä on japanilainen katastrofielokuva, jossa jättimäinen muovikana avaruudesta hyökkää maahan. Hirviö on hellyttävän muovinen, mutta totta kai elokuvaa pitää katsoa oman aikakautensa tuotteena. Elokuvan erikoistehosteisiin on varmasti panostettu juuri niin paljon kuin sen ajan teknologilla on ylipäätään ollut mahdollista. Me nykynuoret olemme pilalle hemmoteltuja cgi-efektiemme kanssa. The X From Outer Space on wtf-elokuva, joka lienee parhaimmillaan rentona krapulapäivänä.

Tässä iässä tunnen jo omat rajani ja jätän suosiolla Cinemadrom 9 Goes to Hellin toisen päivän kokonaan väliin, vaikka etenkin mykkäelokuvakonsertti olisi kiinnostanut. Näihin tunnelmiin ja ensi kertaa odottaen!

Findie ry esittäytymässä Harrastustorilla - Vaihtoehtoisen elokuvakulttuurin sanansaattajat

Finnish Independent Movie Association, lyhyesti Findie ry, on rekisteröity yhdistys, jonka tavoitteena on levittää suomalaisen harrastelijaelokuvan eli findien ilosanomaa niin elokuvien tekijöille kuin myös katselijoille. Jotenkin näin minä ja Findie ry:n varapuheenjohtaja Ville Lähde kuvailemme yhdistyksen tarkoitusta Harrastustori-tapahtumassa Tampere-talolla 16.8.2014. 

Harrastustorilla tamperelaiset yhdistykset esittäytyvät tarkoituksenaan saada lisää jäseniä riveihinsä ja tarjoavat kaupunkilaisille mahdollisuuden löytää uusia harrastuksia syksyn pimeneviin iltoihin. Näytteilleasettajia tapahtumassa on laidasta laitaan erilaisista tanssikouluista ja karjalaisyhdistyksistä aina feministikuoroon ja vapaapalokuntaan asti. Meidän mielestämme paras mahdollinen harrastus on kuitenkin findie-elokuvien tekeminen ja niiden katsominen. Jollei syömistä, juomista ja naimista lasketa. Tietenkin.

Näin siistissä pinossa vuoden 2014 Findie ry jäsenlahja t-paidat nököttävät ennen ovien avaamista. 

Ständin takana näkyy myös yhdistyksen tämän vuoden suurin investointi: Findie ry:n jäsenten lähettämistä elokuvantekokuvista koottu upea rollup, joka pääsee toista kertaa esille sitten kevään TUFFin. Ville on myös tuonut mukanaan Trash Videon parhaimpia dvd-julkaisuja: Nato Hervanta, Juhlajätkät Season 1 ja Mies Hervannasta, joita jaamme messutarjouksena yhdistykseen liittyville - ja höveleinä tyyppeinä vähän muillekin. Ensimmäisen jäsenen saammekin jo ennen ovien avaamista eräästä toisesta näytteilleasettajasta.

Ensimmäisen jäsenen nappaaminen käynnistää päivän hyvin ja lieventää edustustehtävän tuomaa pientä jännitystä. Eniten meitä Villen kanssa mietityttää miten kerromme kiinnostuneille Findie ry:stä. Pohdimme tätä juuri kun ensimmäinen kävijä tulee ständillemme ja kysyy: "Mitä teidän yhdistys oikein tekee?", johon Ville vastaa rehellisesti: "No, sitä mekin tässä juuri mietimme." 

Päivän aikana rentoudumme ja kerromme luontevasti Findie ry:n tarkoituksena olevan elokuvantekijöiden yhdistäminen, tapahtuminen järjestäminen ja findien tunnettuuden lisääminen. Huomaamme pian myös uuden kohderyhmän elokuvantekijöiden lisäksi: findien katselijat, ja alamme myyntipuheessamme korostaa, ettei liittyäkseen yhdistykseen ole pakko olla itse mukana findien tekemisessä. Itseäni miellyttää sanojen "vaihtoehtokulttuuri" ja "underground" nouseminen esiin kävijöiden puheissa. Findie mielletään selvästi valtavirrasta eroavaksi.

Bring it on, tuumaa herra varapuheenjohtaja.

Jotta kävijät saisivat vielä paremman kuvan siitä mitä findie on, laitamme Mies Hervannasta -elokuvan pyörimään Villen tuomaan läppäriin. Tämä alkaa kuitenkin pian arveluttaa minua, kun tajuan miten paljon lapsia tapahtumassa on, sillä kyseinen elokuva on kuvamateriaaliltaan ja kielenkäytöltään K-18 -merkintänsä ansainnut. Näin ollen vaihdamme houkuttimeksi kaikkien aikojen tunnetuimman findie-elokuvan Star Wreck: in the Pirkinning. Ethän haasta meitä oikeuteen immateriaalioikeuksien loukkaamisesta herra Torssonen, ethän?

Taktiikka toimii ja entistä useammat kävijät pysähtyvät ständillemme juttelemaan. Itselleni jää mieleen eräskin keski-ikäinen isä, joka kertoo innoissaan poikansa findieharrastuksesta: "Poikani kuvasi kavereineen 10-12 -vuotiaana semmoisia goottifilmejä. Vaimo teki vaatteet heille ja minä tein niitä miekkoja... Mitä ne nyt oli...? Boffereita!" Liikutun siitä miten isä on tukenut poikansa harrastusta ja annan miehelle mukaan liittymiskaavakkeen ja Nato Hervanta -tupla dvd:n pojalle viemiseksi.

 Liittyisitkö sinä mihinkään yhdistykseen tämännäköisten tyyppien suosittelemana? En minäkään. Mutta onneksi moni liittyy!

Findie ry:n materiaalin lapsiystävällisyys tulee uudelleen arvioitavaksi myöhemmin päivän aikana kun arviolta viisivuotias poika pysähtyy suoraan pöydän eteen ja jää tuijottamaan Findie ry:n rollupia vakavana. "Mitä tuossa kuvassa oikein tapahtuu?", poika kysyy osoittaen sormellaan kuvasarjan verisintä kuvaa, joka on peräisin Trash Videon kulttimainetta nauttivasta Juhlajätkät tv-sarjasta. "No tuota... Siinä on kaksi miestä ammeessa ja öö... verta...", alan kakellella. "Onko se tekoverta?", poika kysyy mietteliäänä. "On!", huokaan helpottuneena. "Tekoverta, totta kai. Ei oikeaa. Ketään ei sattunut kuvauksissa", lisään varmuuden vuoksi. Poika tuntuu hivenen pettyneeltä ja suuntaa mielenkiintonsa ruudulla pyörivään Star Wreckiin. Elokuva vie nuoren miehen täysin mennessään. "Isä mä haluun jäädä katsomaan elokuvaa!", poika huutaa isän repiessä tulevan elokuvaharrastajan ständiltämme. 

Jostain syystä minä onnistun rekrytoimaan yhdistykseen lähinnä nuoria miehiä ja Ville kypsempiä naisia. No, jokaiselle jotakin. 

Kaiken ikäisiä kävijöitä on nelituntisen tapahtuman aikana huimat 1300 ja Findie ry saakin värvättyä uusia jäseniä enemmän kuin missään tapahtumassa, jossa olen 2,5-vuotisen hallitusurani aikana ollut. Sitäkin useampi on nyt tietoinen yhdistyksestä ja sen tarkoituksesta. Harrastustori on siis todellinen menestys. Parasta päivän aikana on keskustella uusien ihmisten kanssa, myöntävät jopa edustustehtävään nakitetut kaksi introverttiä.

Huippumyyjien on helppo hymyillä.

Findie ry kiittää tapahtuman järjestäjiä, toisia näytteilleasettajia ja kaikkia kävijöitä mukavasta lauantai-iltapäivästä. Olemme paikalla varmasti myös ensi vuonna!

Kengännauhabudjetti ja maanläheisiä rokkitähtiä - avustajana Lovexin California-musiikkivideossa

*Director's Cut eli päivitys 20.5.

Ohjaaja Saku antaa Facebookin kautta palautetta postaukseeni: "Ihan hyvä juttu, en tosin sanoisi budjettia kengännauhabudjetiksi (todellakaan), se vain ylittyi huomattavasti jolloin jostain joutuu karsimaan :)" Tiedoksi myös lukijoille, että käsitykseni Lovexin California-musiikkivideon budjetin pienuudesta perustuu omiin odotuksiini musiikkivideon kuvauksista. Lisäksi termin käyttö on huomionhakuista kärjistämistä taiteilijan vapaudella. 

Naama kuin noidalla

Saan vappupäivänä 2014 tamperelaiselta efekti- ja tehostemaskeeraajalta Ari Savoselta viestin, jossa hän kyselee alustavasti kiinnostustani osallistua Lovexin California-musiikkivideon kuvauksiin Helsingin Kaapelitehtaalla 10.5. Totta kai olen kiinnostunut! Koska kuvaukset ovat lauantaina, ei päivätyönikään ole esteenä. Ari lupaa palata asiaan. Hermoni kestävät kuvausviikon tiistaihin saakka, kunnes alan kysellä Arilta missä mennään. Saan kuulla, että maskiroolien mietintä on ohjaajan, Saku Perintön, kanssa vielä kesken. California-musiikkivideon synopsiksessa 3-4 Hollowood-elokuvahahmoa (=maskiroolit) tulevat keskeyttämään Lovexin juhlat. Myöhemmin samana päivänä Ari kysyy, olisinko tarvittaessa kiinnostunut esittämään Ozin noitaa ja sanoo, että minusta saisi hyvän noidan. Tämä on kuulemma kohteliaisuus. 

Lopulta Ozin noitaan päädytään ja minut valitaan esittämään sitä ohi jonkun 20-vuotiaan halukkaan, koska "noita ei saa näyttää liian nuorelta". Onkohan tämäkin tarkoitettu kohteliaisuudeksi? Onneksi Ari lieventää ikäkriisiäni sanomalla, että minulla on myös tarpeeksi naiselliset kasvot noidaksi. Minun tehtäväkseni jää etsiä noidalle sopiva asu. Sattumalta kaapistani löytyy pitkä musta puolihame ja pitkähihainen musta t-paita, jotka Ari hyväksyy. Minusta on hieman outoa, että musiikkivideon avustaja puvustaa itse itsensä. Eikö niillä ole oikeaa puvustajaa? Ei kuulosta suuren maailman meiningiltä. 

Kuvauksissa selviääkin, että Lovexin California-musiikkivideossa mennään pienellä budjetilla, mutta sitäkin suuremmalla asenteella - kuten findiessä yleensä. Findien keskeisin määritelmä liittyy ulkopuolisen rahoituksen puuttumiseen. Siinä mielessä California-musiikkivideo tuskin on findietä, mutta kerron sen kuvauksista tässä findie-aiheisessa blogissani liittyen näyttelemiseen ja musiikkivideon tekoprosessiin. Ainakin musiikkivideon aihe ja tekotapa olivat ehtaa findietä.

Lovex - pojista miehiksi

Lovex on tamperelainen rock-yhtye. Yhtye on julkaissut neljä studioalbumia, joista ensimmäisen, Divine Insanity, vuonna 2006. Toisen albuminsa, Pretend or Surrender, yhtye julkaisi vuonna 2008 ja kolmannen albumin, Watch Out!, vuonna 2011. Yhtyeen neljäs studioalbumi, State of Mind, julkaistiin elokuussa 2013. Lovex on menestynyt Suomen lisäksi myös Keski-Euroopassa ja Japanissa. Wikipedian mukaan yhtyeen tyylilajeja ovat alternative rock, glam rock, hard rock, metal, goottirock ja pop/rock.

Kuullessani Arilta Lovex-nimen mieleeni nousee kahdeksan vuoden takainen hittibiisi Guardian Angel ja vilpitön hämmästys: ovatko ne vielä olemassa? Pidin aikoinaan kappaleesta kovasti, mutta yhtyeen seuraavat julkaisut eivät ikävä kyllä riittäneet pitämään kiinnostustani yllä. Ilmeisesti Lovex on vaipunut unholaan laajemmaltikin, sillä kehuessani roolitustani työpaikan kahvihuoneessa kollegani huudahtaa innoissaan: "Onko se se bändi missä on se vaalea, naisennäköinen mies laulajana? Se Olli-Hermanni?" Närkästyn hieman: "Ei, se on Reckless Love." 

Ollakseni itse vähemmän pihalla googletan Lovexin kuvia ja videoita ennen kuvauksia. Huomaan ilokseni poikien löytäneen itsensä niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisestikin. Nuoruuden uho on vaihtunut kokemuksen tuomaan varmuuteen. Vaikka pidänkin rockista, yhtyeen suunnanvaihdos tanssittavampaan musiikkiin toimii. Eikä minulla ole koskaan ollut mitään meikkaavia, androgyynejä miehiä vastaan. Silti arvostan yhtyeen nykyistä, luonnollisempaa lookia, joka saa komeat kolmekymppiset miehet näyttämään vihdoin ikäisiltään. Etenkin geeniarvonnassa voittanut solisti Theon kiihottaa mielikuvitustani tulevien kuvausten suhteen. Katsokaa vaikka itse Don Juan -musiikkivideo. Tämänkin musiikkivideon on ohjannut Saku Perintö. California on muuten jo neljäs Sakun ohjaama musiikkivideo Lovexille, joten yhteistyö näyttää toimivan.

On kahdenlaisia naisia: malleja ja hirviöitä

Kello yhdeksältä lauantaiaamuna olen valmiina Helsingin Kaapelitehtaalla. Olen niin innoissani päästessäni kameran eteen melkein kahden vuoden tauon jälkeen, ettei edes poikkeuksellisen aikainen viikonloppuaamuherätys harmita. Ari esittelee minut toiselle maskinäyttelijälle, kouvolalaiselle Janne-Markus Katilalle. Janne esittää musiikkivideossa ihmissutta, minä Ozin noitaa ja tehostemaskeeraaja Ari itse Star Trekin klingonia Worfia. Hauska päivä siis tulossa. Kulkiessamme kuvauspaikan läpi joku mies tulee luokseni ystävällisesti hymyillen, esittelee itsensä Sakuksi ja katoaa saman tien muun työryhmän sekaan. Ari vahvistaa epäilykseni, että kyseessä on ohjaaja Saku Perintö. 

Meidät ohjataan kahden Brand Model Managementin mallin kanssa yläkertaan, jonne pystytetään maskeeraus-, tehostemaskeeraus- ja kampausstudio. Paikalla on lisäksemme kampaaja, maskeeraaja, edellisten assistentti ja neljäs nainen, joka on vastuussa mallityttöjen vaatteista. Kampaaja-maskeeraaja on Sini Silfvenius, maskeeraaja Jutta Yliselä ja assistentti Janita Ranninen - kaikki Pähkinä-Hiuksesta. Kampaaja ja maskeeraaja käyvät mallityttöjen kimppuun ja Ari alkaa tekemään minulle noitamaskia. Tuskin maltan odottaa millainen siitä tulee. Katson silti vierestä lievästi katkerana, kun kymmenisen vuotta nuoremmat mallitytöt ehostetaan entistäkin kauniimmiksi samalla kun Ari sutii vihreää kasvomaalia korvani sisäpuolelle ja liimaa silikoonisyyliä kasvoihini. Joissakin on ainesta malleiksi... toisissa noidiksi.

Kuva Theonin Facebookista.

Oppitunti 1: Miten EI esittäydytä rokkitähdille

Joskus ennen puoltapäivää itse rokkitähdet saapuvat vihdoin paikalle. Istun noitamaskissani huoneen nurkassa mustalla nahkasohvalla, enkä tiedä miten päin olisin hengittäessäni samaa ilmaa kuuluisuuksien kanssa. Lovexin jäsenet joutuvat heti kukin vuorollaan meikattaviksi ja kampaajan käsittelyyn, Julian Drain (oik. Juho Järvensivu) ensimmäisenä. Ihmettelen, miten rennosti pojat suhtautuvat puunaamiseen, kunnes tajuan, ettei laittautumisessa ole heille mitään uutta. Kuten sanottua, verrattuna aikaisempaan tyyliin California-videoon tehty look aurinkopuutereineen ja kiiltosuihkeineen on itse asiassa varsin luonnollinen. Meikkauksen lomassa Julian vahingossa tönäisee maskeeraajaa ja pyytelee sitä vuolaasti anteeksi. Onpa epädiivamaista, mietin. Hetken seurattuani heidän ystävällistä sananvaihtoaan tulen siihen tulokseen, että Julian on sisäisesti ihan yhtä suloinen kuin ulkoisestikin. Jännitykseni laukeaa hieman.

Kunnes Theon (oik. Torsti Mäkinen) astuu huoneeseen ja istuu meikattavaksi. Pulssini nousee ja olen varma, että ilman vihreää maskia punastelisin. Yritän salakavalasti ottaa Theonista kuvaa peilin kautta niin kuin mikäkin teini-ikäinen fani, muttei siitä hermostuksissani tule mitään. Epäonnistuttuani kelvollisen kuvan ottamisessa pakenen nolostuneena keittiöön, jossa kuvausten catering sijaitsee. Pahaksi onneksi Lovexin muut jäsenet ovat kaikki siellä ja kääntyvät katsomaan minua uteliaina - ei sitä joka päivä näe Ozin noitaa. Peittääkseni hämmennykseni huikkaan: "Moi! Mä olen noita." Tsiisus. Päivän ensimmäinen 'oliko ihan pakko avata suuni' -hetki on siinä. Onneksi tyypit sentään nauravat.

Seison kaikessa rauhassa takahuoneen ovensuussa ja yritän olla niin kuin en olisikaan. Yht'äkkiä jumalainen Theon on edessäni ja ojentaa kätensä: "Moi. Me ei ollakaan vielä tavattu." Koen fyysisen ja henkisen totaalihalvaantumisen. Yritän esittäytyä, mutta saan aikaan vain säälittävän, etäisesti nimeäni muistuttavan inahduksen. Theon pyytää ystävällisesti minua toistamaan nimeni. Keskitän kaikki voimani ja saan hädin tuskin kuuluvalla äänellä pyynnön toteutettua. "Torsti", Theon sanoo hymyillen ja jatkaa matkaansa. Jään pää pyörällä seisomaan paikoilleni. Torsti? Tiesinhän minä, että suomalaisilla rokkitähdillä on suomalaiset nimet, mutta että oikein Torsti. Alkaa hieman naurattaa. En voi oikeasti jännittää näin paljon ketään, jonka nimi on Torsti. Toisaalta, vaikkei rokkijumala Theonia olisikaan, niin kyllä myös tuo puuseppä Mäkinen saisi pasmat sekaisin keneltä vaan.

Samassa vieressäni seisova isokokoinen, pelottavan näköinen viikinki kääntyy puoleeni ja ojentaa kätensä: "Meitäkään ei ole taidettu vielä esitellä. Timo." Kerron nimeni. Päättelen, että tyyppi on osa työryhmää ja rentoutuneena äskeisestä kohtaamisestani Lovexin Theonin kanssa päätän aloittaa kevyen small talkin: "Mitäs sä teet täällä?" Vakavalla naamalla lausuttu vastaus: "Soitan bassoa", aiheuttaa pienen sisäisen kuoleman ja tyrehdyttää keskustelun alkuunsa. 'Viikinki' on yhtyeen basisti Jason (oik. Timo Karlsson). Olisi pitänyt etukäteen stalkata muitakin kuin Theon... Torstia.

Vaikka Lovexin jäsenet esittelivätkin itsensä minulle kuvauksissa ristimänimillään, päätän pitkällisen pohdinnan jälkeen puhua heistä tässä postauksessani kuitenkin tunnetuimmilla taiteilijanimillään. Tekoverityttö kunnioittaa kaikkia itsensä brändänneitä.

Kuvaukset kengännauhabudjetilla (*Director's Cut)

Kuten monissa Lovexin aikaisemmistakin videoista, myös Californiassa solisti Theon on pääosassa. Häntä aletaan kuvata ensimmäisenä muiden yhtyeen jäsenten ollessa vielä maskeerattavina ja laitettavina. Vierehtää tunti ellei kaksikin ennen kuin meitä avustajia tarvitaan. Ensimmäisenä yhteiskohtaukseen Theonin kanssa pääsevät gasellinjalkaiset mallitytöt trendivaatteissaan. Tässä vaiheessa kuulen myös musiikkivideon kappaleen California ensimmäistä kertaa. Istun lattialla ja huomaan hytkyväni musiikin tahdissa. En malta odottaa, että jonain päivänä tanssin sen tahtiin jollain klubilla. 

Mallit seisovat Theonin kummallakin puolella ja repivät tätä samalla kun kamera kiertää heidän ympärillään. En tiedä mikä kamerankuljetuslaitteen virallinen nimi on, mutta olen järkyttynyt nähdessäni ohjaajan itse työntävän sitä kierroksen toisensa jälkeen huutaen samalla ohjeita. Luulisi tuollaiseen hommaan olevan palkatun jonkun avustajan. Ihmettelen muutenkin työryhmän pienuutta. Ohjaajan lisäksi paikalla on vain kuvaaja, erikoistehostemies ja lisäksi pari-kolme tyyppiä, joiden työnkuvasta en ole ihan varma. Koko päivän kuvaukset hoidetaan laskujeni mukaan alle parinkymmenen hengen voimin ja video kuvataan käsittääkseni kokonaisuudessaan yhden ainoan päivän aikana.

Tästä kaikesta päättelen, että California-musiikkivideon budjetti on todennäköisesti melko pieni. Siitä kertoo työryhmän vähäisyyden lisäksi muun muassa se, että Pähkinä-Hiuksen kolmihenkinen maskeeraus-meikkausryhmä lähtee pois heti saatuaan työnsä tehtyä. He jättävät jälkeensä vain lakkapullon kuvausten aikana tapahtuvaan viimeistelyyn - meikkien korjailuun onneksi löytyy puuteri yhden naispuolisen työryhmäläisen käsilaukusta. Itsekin yhdessä vaiheessa korjaan kitaristi Sammy Blackin (oik. Sami Saarela) poninhäntää sen alkaessa kuvausten loppua kohden repsottaa.

Kengännauhabudjetin ottaa ihan itse puheeksi kanssani Lovexin kosketinsoittaja Christian (oik. Teppo Toivonen). Keskustelumme on niin helppoa ja välitöntä, että uskallan heittää vähäisten resurssien paljastuvan viimeistään sen myötä, että oikeiden näyttelijöiden sijasta avustajina on muun muassa vakuutusmyyjä. Sen jälkeen keskustelemmekin hetken vakuutuksista ja kiroan mielessäni, että olen unohtanut ottaa käyntikorttejani mukaan. Onneksi sentään toiset kaksi maskiroolien näyttelijää ovat saaneet jonkinlaisen näyttelijänkoulutuksen ja mallitkin lienevät ammattilaisia. Samoin kuudes avustaja, joka tekee videolla tulitemppuja. Nimi ja virallinen titteli jäävät ikävä kyllä hämärän peittoon, mutta tyyppiä kutsutaan kuvauksissa rennosti 'pyromaaniksi'.

Enkä haluaisi sanoa pahaa sanaa kuvausten ruokatarjoilusta, mutta olen rehellisesti sanottuna findie-piireissäkin nähnyt paremmat cateringit. Huomaan myös toisen mallitytöistä katsovan ruokapöytää kärsivän näköisenä. Luulen sen johtuvan vaaleasta paahtoleivästä ja syntisistä virvoitusjuomista, jotka eivät sovi mallien ruokavalioon. Todelliseksi syyksi paljastuu kuitenkin hetkeä myöhemmin, että kasvissyöjänä tyttöparan on vaikea löytää lihaeinesten täyttämästä pöydästä mitään syötävää. Onneksi sekä minulla että hänellä on molemmilla mukanamme omat, terveelliset proteiinipatukkamme, joiden turvin jaksamme lähes yhdeksäntuntiseksi venyvän kuvauspäivän. 

Mallit, hirviöt ja pyromaani kuvauksissa

Kun mallien osuus Theonin kanssa on purkitettu, on meidän 'hirviöiden' vuoro. Ensimmäisenä kuvataan ihmissutta, toisena Ozin noitaa eli minua ja viimeisenä Star Trekin klingonia Worfia. Istun lattialla ihailemassa ihmissuden roolisuoritusta ja tunnen ramppikuumeen nousevan. Ihmissuden ja noidan kuvausten taustalla käytetään savukonetta, mikä on mielestäni siistiä. Vielä siistimpää on hiilihappojää, jota erikoistehosteista vastaava Henri Kiviniemi laittaa viinilasiin ja ojentaa minulle. Kuvittelen höyryävän nesteen olevan lemmenjuomaa, jota noita yrittää saada laulajaparan juomaan voidakseen sitten syödä tämän. Vilkaisen Theonia tiukoissa housuissaan ja seksikkäässä nahkatakissaan. Hmm. Eläytyminen onkin yllättävän helppoa.

Silti juuri ennen kameran käynnistymistä iskee paniikki, sillä en ole saanut viinilasia kummempia ohjeita kohtaukseen. Katson ohjaajaan ja parahdan: "Mitä mä teen?" Saku huikkaa kärsimättömän oloisesti takaisin: "Olet noita!" Selvä. Alan kiertää Theonia juoma kädessä samalla kun kamera kiertää meitä. Tarkempia ohjeita satelee tipotellen: "Tarjoa Torstille juomaa!" "Naura!" Päästän ilmoille parhaimman noitanauruni - useita kertoja. On vaikeaa keksiä mitä kaikkea noita voikaan tehdä, joten päädyn toistamaan samoja maneereja: nauran, tarjoan juomaa Theonille, nauran, tarjoan juomaa kameralle, nauran, revin Theonia nahkatakista... Vielä vaikeampaa on olla läikyttämättä hiilihappojäätä itseni ja Theonin päälle. Lipsun varmasti ylinäyttelemisen puolelle, mutta päätän tehdä mieluummin huolella yli kuin ali. Olen tyytyväinen, että saamme kohtaukseni purkkiin kahdella otolla, sillä tasan yhtä monta ottoa meni ihmissuden osuuteen. Sekä Theon että ohjaaja kiittävät kohteliaasti.

Minun jälkeeni kuvataan Arin klingonia tuimistelemassa Theonille. Pojilla näyttää kemiat todella toimivan, sillä jokainen otto on erilainen kuin aikaisempi ja kameran sammuttua Theon nauraa vapautuneesti. Olen ehkä hieman mustasukkainen. Oman kuvaussessioni aikana keskityin enemmän omaan tulkintaani noidasta kuin vastanäyttelijääni. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin tyytyväinen suoritukseeni ja uskon, että se pari sekuntia mitä minua ehkä videolla tulee näkymään, tulee näyttämään hyvältä.

Promokuvia, selfieitä ja photobombaushaaveita

Jossain välissä kuvauksia, ennen tai jälkeen pyromaanin osuuden, kuvataan Lovexin uudet promokuvat. Katselen kauempaa kun pojat poseeraavat vakavina. Mieleni tekee kysyä onko rockmuusikoiden aina näytettävä promokuvissa siltä kuin heillä olisi ummetusta? En kuitenkaan näe viisaaksi tehdä sitä, sillä itse kuvaaja Mikko Löppönen tuntuu tiuskimisesta päätellen kärsivän jostain ruuansulatusongelmasta. Sama kuvaaja on muuten päivän aikana ottanut jatkuvalla syötöllä upeita ja hauskoja 'making of'' -kuvia setistä.

Ajan henkeä kuvannee kaikkien kuvausryhmäläisten into ottaa tauotta kuvia itsestään ja toisistaan. Sosiaalinen media on täynnä kuvia jo saman päivän aikana. Pari kertaa olisi jopa erinomainen tilaisuus photobombata Theonin ja Julianin selfiet Ozin noitana. Jotenkin hellyyttävää, että rokkitähdetkin ottavat itsestään selfieitä peilin kautta ihan samalla lailla kuin me tavalliset kuolevaisetkin. Jossain vaiheessa päivää istun taukohuoneen keittiössä muiden Lovexin jäsenten kanssa sillä aikaa kun Theonia kuvataan. Vivian Sin'amor (oik. Risto Katajisto) istuu pöydän toisella puolella minua vastapäätä. Yht'äkkiä hän nostaa sanaakaan sanomatta kameran kasvojeni eteen ja nappaa kuvan. Hämmennyn, mutta muistutan itselleni hänen kuvaavan Ozin noitaa, eikä minua. Silti tilanne on absurdi. Mieleni tekee tehdä hänelle samoin, mutten kehtaa. Onneksi kuitenkin kehtaan pyytää kaverikuvan Theonin kanssa.

Ei rahasta vaan rakkaudesta

Kuvauksissa on poikkeuksellisen rento tunnelma. Takahuoneessa tuntemattomat ihmiset heittävät heti aamusta lähtien sellaista läppää toisilleen kuin oltaisiin kaikki vanhoja tuttuja. Ohjaaja Sakukin on koko päivän rento ja mukava. Jopa silloin, kun joutuu kahdesti käskemään meitä 'hirviöitä' siirtymään kauemmas setiltä häiritsemästä Theonin kuvauksia. Kuva ohjaajan Instagramista.

Kuva Pähkinä-Hiuksen Facebook-sivuilta. 

Aamupäivästä sattuu sellainenkin tapaus, että mennessäni taukohuoneen keittiöön huomaan paikan muuttuneen Lovexin jäsenten pukuhuoneeksi. Hämmentyneenä pyydän anteeksi. Theon tarttuu heti tilaisuuteen ja alkaa ilkikurisesti virnuillen esittää riisuvansa housujaan. Häkellyn entisestäni ja yritän vitsailla jotain noidankin rajallisesta sietokyvystä. Nyt tietysti tulisi mieleen vaikka mitä hyviä heittoja taikasauvasta, mutta mennyt mikä mennyt. Saku räjäyttää koko porukan nauruun heittämällä, että se mitä Theonin housuista löytyy, on syyläisempää kuin noidan naama. Loppukuvauksissa Vivianin valittaessa aikaisesta aamuherätyksestä uskallan sentään jo kuitata: "Anteeksi vaan, mutta mihinkäs aikaan herra rokkitähti oli täällä? Me muut olimme täällä jo ysiltä." "Burn", nauraa rumpujen takana istuva Julian.

Jotain kertonee kuvausten tunnelmasta sekin, että niiden päätyttyä Lovexin jäsenet ehdottavat yhteiskuvaa meidän avustajien kanssa. En tiedä onko se tavallista musiikkivideoiden kuvauksissa, mutta kyllä se lämmittää mieltä. Mitään muuta kuin hyvää mieltä ja kultaisia muistoja näistä lähes yhdeksän tunnin kuvauksista ei mukaansa saakaan, sillä avustajille ei makseta palkkioita. Tämä ei minua haittaa tippaakaan. Olen jo etukäteen kertonut Arille, etten tee tätä rahasta, vaan rakkaudesta. Kauempaa tulleille maksetaan kyllä matkakorvaukset, minulle luonnollisesti ei. Niinpä kehtaankin pyytää ohjaajalta kuvauksissa käytetyn noidan hatun muistoksi. Rahalla ei todellakaan saa tällaisia hetkiä. Kiitos kaikille osallisille ja menestystä Lovexille!

Kuva Theonin Instagramista.

Ensinäytössä YleX:llä 5.6.2014

Jippii! California-musiikkivideo julkaistiin vihdoin tänään. Tässä suora YouTube-linkki, mutta video löytyy myös tästä YleX:n artikkelista. Artikkelin mukaan Theon tahtoi videolle K18-materiaalia - mutta saikin klingonin, ihmissuden ja noidan. Tasan ei mene nallekarkit. ;)

Trash & Underground Film Festival 2014 – kotimaista indie-elokuvaa Tampereen Elokuvajuhlilla

Perinteinen findie-kansan kokoontuminen Trash & Underground Film Festival (TUFF) sattuu tänä vuonna naistenpäivälle 8.3.2014. Kyseessä on Tampereen Elokuvajuhlien osana järjestettävä indie-elokuvien katselmus, jossa elokuvien tekijät tapaavat toisiaan ja pääsevät näyttämään tuotoksiaan laajemmalle yleisölle. Mukaan valikoituvat elokuvat ovat genreltään ns. roskaelokuvia, eli mitään taidedraamaa näissä kinkereissä ei nähdä. Kaikki elokuvat eivät myöskään ole Suomesta, vaan mukana on joka vuosi myös jokunen teemaan sopiva ulkomainen indie-elokuva. Pääpaino on kuitenkin suomalaisessa indie-elokuvassa eli findiessä. Paikalla on tänäkin vuonna findien tunnettuutta edistävä Findie ry ja yhdistys saa illan aikana jopa kolme uutta jäsentä. Seuraavana päivänä on myös totuttuun tapaan Findie ry:n sääntömääräinen vuosikokous. Lisää TUFFista ja Findie ry:stä voi lukea viime vuosien postauksistani TUFF 2012 ja TUFF 2013 ja Findie ry:n vuosikokous 2012.

Uutta tänä vuonna on tapahtumapaikan muutos Yo-talolta Klubille, joka on Tampereen Elokuvajuhlien päätapahtumapaikka. Yo-talolla TUFFia on järjestetty Roskafestivaalien nimellä jo vuodesta 2001, joten paikanvaihdos jännittää sekä järjestäjiä että yleisöä. Itse pidän siitä, että TUFF pääsee nyt entistä näkyvämmin osaksi Elokuvajuhlia ja toivon sen houkuttelevan paikalle runsaasti uutta yleisöä. Trash Videon Ville Lähde ja Matti Kuusniemi ovat tänäkin vuonna mukana TUFFin järjestäjinä, mutta esimerkiksi tekniikka hoituu tänä vuonna täysin Elokuvajuhlien toimesta. Tapahtumapaikkana Klubi tuntuu paljon suuremmalta ja näyttää siistimmältä kuin nuhjuinen Yo-talo. Sali on kaksiosainen ja molemmissa on suuri valkokangas. Tämän lisäksi on vielä pieni baarihuone, jossa elokuvien katselemisen sijaan voi keskittyä nauttimaan virvokkeita. Tosin Helsingin hintatasoa olevat siiderit saavat kaipaamaan Yo-talon viiden euron lonkeroa. Siitä huolimatta täytyy sanoa, että paikkana Klubi toimii erittäin hyvin. Istumapaikkoja hyvällä näkyvyydellä on runsaasti verrattuna Yo-taloon ja jos haluaa siirtyä baarin puolelle kesken elokuvan, ei tarvitse kulkea valkokankaan edestä. Tämä on suuri plussa tapahtumassa, jossa ei istuta paikoillaan kuin kirkossa. 

Ainoa huono puoli lienee Horror Shopin myyntipisteen sijaitseminen toisessa osassa katselusalia (vrt. Yo-talolla erillisessä baarihuoneessa): elokuvien aikana on vaikea käydä kauppaa, jottei muu yleisö häiriintyisi, ja tauot ovat hyvin lyhyitä. Täytynee kysyä Sami ”Salkkareiden Rampe” Haavistolta mitä mieltä hän itse on paikasta ja miten myynti sujuu verrattuna aikaisempiin vuosiin. Toisaalta myyntipisteelle ainakin on tarpeeksi tilaa ja myyntiartikkelit, kuten t-paidat, pääsevät hyvin oikeuksiinsa. Tähän väliin laittaisin valokuvan myyntipisteestä, mutta ikävä kyllä kadotin kaikki TUFFissa ottamani valokuvat, kun kännykkäni varastettiin tapahtumaa seuranneella viikolla. Note to self: lataa kuvat kännykästä SkyDriveen heti eikä myöhemmin. Kännykän mukana katoaa ikuisiksi ajoiksi myös mittaamattoman arvokas kuva minusta ja Emilia ”PantterinPuremia” Kukkalasta, jossa näytämme tissejämme kameralle (t-paidat päällä hei, mitä kuvittelitte?) ja takana seisova Trash Videon Sami Saarinen näyttää molemmin käsin keskisormea. Kuvateksti ”Vasurifemakot viihteellä” jää nyt toiseen kertaan. Emilian ja minun ensitapaamisesta voi myös lukea viime vuoden TUFF-postauksesta.

Klubin fyysisissä puitteissa ei ole mitään moitittavaa, palvelussa sen sijaan on. Sanotaan suoraan, että vastaanotto ei ole erityisen lämmin. Ehkä syynä on roskaelokuvien tietynlainen maine, jonka takia niiden tekijät ja katsojat leimataan jo kättelyssä häiriintyneiksi? Ehkä järjestäjät pelkäävät meidän järjestävän tekoverensotkuiset orgiat? Nihkeyden huipennus on kesken illan täytenä yllätyksenä tuleva tieto, ettei Klubilta saa poistua kesken TUFFin. Jos poistuu, joutuu maksamaan pääsymaksun uudestaan. Kun TUFF perinteisesti alkaa kolmelta ja kestää yhdeksään asti, on tapana ollut illan aikana käydä jossain välissä syömässä. Varsinkin ottaen huomioon, että monet festivaalivieraista ovat lähteneet matkustamaan kohti Tamperetta jo aamuvarhaisella. Oma kyytini Horror Shopin myyntiautossa lähti Helsingistä jo puolen päivän aikaan. Kyllä siinä nälkä tulee! Klubilla panttivankien tarjontana on joko kolmioleipiä tai kasvissosekeittoa ja leipää. Itse päädyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon, joka yhden siiderituopin hinnallaan on onneksi hinta-laatusuhteeltaan moitteeton. TUFFin jälkeen lyöttäydyin kuitenkin kavereideni Jo-Jo the Dog Filmsin joukkoon ja suuntaamme läheiseen kiinalaismättöravintolaan. Aijjettä. Ensi vuonna toivoisin asiakaspalvelijoilta kunnioitusta elokuvan tekijöille ja muille festivaalivieraille, joille TUFF on vuoden tärkein alan tapahtuma – ja ehdottomasti vapaan liikkuvuuden illan aikana. Kun ei kerran Pohjois-Koreassa olla. Eikä edes Krimillä.

Avajaiselokuva: He lepäävät Pohjoisessa (2013)

TUFF 2014 avajaiselokuvana esitetään tähdittämäni TR Productionsin He lepäävät Pohjoisessa (2013). Elokuva on TR:n kuudes kokopitkä ja jonkinlainen henkinen jatko-osa ryhmän edelliselle elokuvalle Myrsky Tiimalasissa (2010), jossa myös näyttelin naispääosan. Elokuva kertoo ajasta tulevaisuudessa, yksinäisyydestä, miehuudesta ja pelastuksen kaipuusta sodan raunioittamassa maassa. He lepäävät Pohjoisessa kuvattiin kesällä 2012 Turun seudulla ja oli aikamoinen rutistus: allekirjoittaneellakin oli kesän aikana kaksi (vai peräti kolme?) kuvausviikonloppua ja syksyllä vielä yksi jälkiäänitys. Elokuvan teosta kertova postaus on ollut *kröh* henkisesti tekeillä jo pitkään ja valmistunee... joskus. Lupaan sen pyhästi. 

Oman näyttelijänsuorituksen katsominen on aina yhtä kuumottavaa. Jotkin kohtaukset aiheuttavat häpeän väristyksiä, varsinkin, kun muistaa miten monta ottoa niihin tarvittiin. Onko tuo todellakin parasta mihin pystyn, kysyy sisäinen kriitikkoni. Välillä taas yllätyn iloisesti: hei, tuo tuossa… sehän näyttää ihan oikean tunnetilan kuvaukselta. Vau. Olenko tuo tosiaan minä? Yleisesti ottaen olen tyytyväinen suoritukseeni. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että valkokankaalla on minusta erillinen henkilö, ei vain minä naamiaisasussa. On tietysti myös ohjaaja-käsikirjoittajan Esa Jussilan taitavan leikkauksen ansiota, että hahmostani tulee yhtenäinen kokonaisuus. Muistan marraskuisen tekijöiden ensi-illan jälkeen hehkuttaneeni ystävälleni: ”Se hahmo oli täysin erilainen kuin minä, sellainen ylimielinen prinsessa-biaatch!” Johon rakas ystäväni vastasi nauraen: ”Ai että TÄYSIN erilainen kuin sinä?” Kieltäydyn edelleenkään ymmärtämästä vihjausta. 

TUFFin yhteydessä kuulen Esalta, että He lepäävät Pohjoisessa on saamassa jonkinlaisen levityssopimuksen USAan. Elokuvahan sai maailman ensi-iltansa suuren maailman tyyliin Atlantin toisella puolella 4.10.2013 South Texas Underground Film Festivalilla ja oli herättänyt siellä kiinnostusta. En tiedä levityssopimuksesta sen tarkemmin, eikä keskeneräisestä kai saisi hulluille kertoakaan, mutta melkoisen kutkuttavaa kyllä. Odotamme innokkaasti lisätietoja.

Poimintoja TUFF 2014 tarjonnasta

Täytyy tunnustaa, että tämän vuoden TUFFissa motivaationi elokuvien katsomiseen loistaa poissaolollaan. Katson pätkän sieltä, toisen täältä. Ensimmäinen katsomani teos avajaiselokuvamme jälkeen on Hoitotestamentti eli 7 inhimillistä tapaa kuolla (2013). En kylläkään tiedä onko kyseessä elokuva vai musiikkivideo? Jo-Jo the Dog Filmsin Renewing Mikael (2013) on mustalla huumorillaan ja kaurismäkeläisellä otteellaan taattua torniolaislaatua. En tiedä miten voin joka kerta yllättyä siitä, miten hyvä itseoppinut näyttelijä Jari Manninen on. Yksi illan ilahduttavimmista pätkistä on vihdoinkin naisnäkökulmaa indieen tuova The Menstru-Minute (2013), jossa olisin mieluusti ollut mukana näyttelemässä. Toinen naistenpäivään sopiva elokuva Jos mulla ois pillu (2011) ei ikävä kyllä teknisistä syistä suostu toimimaan. Elokuvan voi onneksi katsoa jälkeenpäin Youtubesta. Yksi illan yllätyksistä on vanha findie-klassikko ja yli puoli miljoonaa kertaa katsottu youtube-hitti: Rami Airolan ohjaama ja Johannes Rojolan tähdittämä Urheiludokumentti (2009). Elokuva jaksaa naurattaa aina. Pakko mainita vielä elokuva Aulis ei tahdo avaruusystävää (2013), joka on kutkuttavaa nimeään myöten niin perinteistä findietä ja roskaelokuvaa, että välillä tekee herkemmälle pahaa katsoa. Loppuillan lievästi humaltuneelta yleisöltä jos kysytään, elokuva on parasta ikinä.

Eniten odotan kavereideni elokuvia: Rasvainen Tiistai (2013) ja Avaruuden haastajat (2014). Rasvainen Tiistai on jyväskyläläisen Rauli Ylitalon, Findie ry:n puheenjohtajan, rakkauslapsi. Elokuvasta tekee kiinnostavan se, että siinä näyttelee amatöörinäyttelijöiden lisäksi ammattilaisnäyttelijä Ilkka Koivula ja julkisuuden hahmo Anne-Mari Berg. Olen seurannut pitkään elokuvan tekemistä ja täytyy myöntää, että kaverin elokuvan katsominen nostaa aina hien pintaan. Mitä jos se on ihan p*ska? Mitä minä sitten sanon? Onneksi huoleni on turha. Rasvainen tiistai on hehkutuksensa ansainnut. Erityismaininnan ansaitsee sarjakuvapiirroksin tehty poikkeuksellisen hieno visuaalinen ilme, josta kehun Raulia jälkeenpäin. Onnittelen myös sarkastisesti uudenlaisen naiskuvan tuomisesta findieen ja saan palkaksi pusun poskelle. Pitkää elokuvaa odotellessa! 

Toisessa kavereiden elokuvassa, Trash Videon Avaruuden haastajissa (2014), minun piti alun perin näytellä toimittajaa/avaruuskuningatarta. Henkilökohtaisen esteen takia kuvaukset joulukuussa 2013 jäivät ikävä kyllä väliin, mutta tilalleni tullut tamperelainen Ronja Oksanen tekee hyvän esikoisroolin. Harmi, että itse elokuva jää käsikirjoituksellisesti ikävästi kesken. Ari Savosen tekemät maskeeraukset ja Matti Kuusniemen CGI:t ovat kuitenkin mielettömiä. Kuulen jonkun yleisöstä kuiskaavan: ”Ihan kuin Tron”, enkä voi olla eri mieltä. 

Kuten kaikkina aikaisempinakin vuonna, elokuvien katsominen yhdessä samanhenkisten kavereiden kanssa on korvaamatonta. TUFF on niin kuin joulu: miksi sen pitää olla vain kerran vuodessa?

Anselmi - Nuori ihmissusi (2014) elokuva-arvostelu

Olemme sopineet ystäväni kanssa menevämme perjantain kunniaksi elokuviin. Päivää aikaisemmin selailen Finnkinon sivuja etsien meille sopivaa elokuvaa. Huomioni kiinnittyy yhden elokuvan nimeen: Anselmi - Nuori ihmissusi. Mitä ihmettä, ajattelen. Kotimainen (teini)ihmissusielokuva, josta en ole kuullutkaan? Joka on kaiken lisäksi indie-tuotanto? Ja jossa näyttelee legendaarinen pornotähti Ron Jeremy? Mahtavaa! Rakastan kaikkia yliluonnollisia elokuvia ja tv-sarjoja, enkä häpeä tunnustaa fanittavani muun muassa Twilightia. (Team Edward! Tai pikemminkin: Team Jasper!) Toisekseen, kotimaiset indie-elokuvat eli findiet, ovat sydäntäni lähellä, koska itse näyttelen niissä ja kirjoitan niistä tätä blogia. Tiivistelmä tähdittämistäni elokuvistani löytyy täältä ja tarkempia "matkakertomuksia" elokuvien tekemisestä näistä postauksistani. Muotoilen hämmästyneen innostukseni Facebookissa: "Katselin Finnkinon leffavalikoimaa huomista varten ja silmääni osui - kuinkas muutenkaan - Anselmi-nimisestä teini-ihmissudesta kertova kotimainen elokuva, jossa screenshottien perusteella näyttelee myös Ron Jeremy?! I'm not making this shit up! :)"

Elokuva Anselmi - Nuori ihmissusi (2014) kertoo 15-vuotiaasta Anselmista, joka kamppailee 80-luvun lopun Pohjanmaalla seksuaalisen heräämisen ja perheensä synkän salaisuuden kanssa. Elokuvan on tehnyt joukko elokuva-alan ja teatterin ammattilaisia pääosin talkoovoimin. Lisätietoa elokuvasta ja sen tekemisestä Ylen artikkeleista täältä ja täältä. Elokuvasäätiön tukea elokuva ei ole saanut, ja hyvin minimaalisesti mitään muutakaan ulkopuolista tukea, eikä sen takana ole suurta tuotantoyhtiötä. Näin ollen se täyttää indie-elokuvan määritelmän. Koska se on nimenomaan suomalainen indie-elokuva, käytän siitä jatkossa termiä 'findie'. Lisää siitä mitä findie oikein on, löytyy postauksistani täältä ja täältä. Luettuani elokuvan synopsiksen ja nähtyäni kuvan Ron Jeremystä tulee väistämättä mieleeni torniolaisen Jo-Jo the Dog Filmsin lyhytelokuva Bunny the Killer Thing (2011), jossa kotimainen pornotähti Henry Saari tekee pienen sivuroolin. Myös toinen nimi elokuvan näyttelijöiden seasta pistää silmään: paremmin muusikkona tunnettu Pauli Hanhiniemi näyttelee elokuvassa yhden päärooleista pohjalaiskylän pappina. Kun Hanhiniemen hahmo tulee ensimmäisen kerran screenille, päässäni alkaa soimaan Hanhiniemen Kolmas nainen -yhtyeen menestyskappale Äiti pojastaan pappia toivoi. Mietin, onko tämä laulu kenties vitsikkäästi ollut roolituksen taustalla? Ylipäätään Hanhiniemen mukanaolo elokuvassa muistuttaa Arttu Wiskarin rooleista Miika Ullakon menestyneissä findie-elokuvissa Graffiti meissä (2006) ja Mitä meistä tuli (2009) Hmm. Mikä siinä on, että findie-elokuviin otetaan pornotähtiä ja muusikkoja mausteeksi?

Ystäväni suostuu ihanan ennakkoluulottomasti lähtemään kanssani katsomaan Anselmi -Nuori ihmissusi -findien, joka sattuu sopivasti olemaan ensi-illassa elokuvapäiväksi sopimanamme perjantaina 24.1.2014. Käymme ennen elokuvaa syömässä ja yksillä, minkä uskon paremmin valmistavan meidät katsomaan kotikutoista komediaa. Tässä vaiheessa vielä siis luulen elokuvaa kieli poskessa tehdyksi splatteriksi Bunny the Killer Thingin  (2011) tyyliin, mutta hyvin pian tulisin huomaamaan erehtyneeni raskaasti. Matkalla Tennispalatsiin ystäväni murehtii onkohan elokuvaan enää edes lippuja jäljellä, kun on ensi-ilta ja kaikkea? Naurahdan, että findie-elokuvan ensi-iltaan on aivan varmasti kaksi paikkaa jäljellä. Olen oikeassa: elokuvaa esitetään pienessä salissa 4 ja katsojia on nopean arvioni mukaan vain noin 20-30. Saamme erinomaiset paikat keskeltä salia, keskeltä riviä. Saapuessamme elokuvasalin ovelle viime minuuteilla iloinen afrotukkainen lipuntarkastaja toivottaa meidät tervetulleeksi katsomaan "Suomen Twilightia". Vastaan, että tämän on pakko olla vielä parempi, koska elokuvassa on sentään Ron Jeremy. Lipunmyyjäpoika myöntää minun olevan eittämättä oikeassa. Katsojakunta kyllä näyttää olevan enemmän Twilight- kuin Ron Jeremy -faneja: kaikki muut katsojat meitä lukuunottamatta näyttävät olevan teinejä. Pari teinipissistä onkin ikävästi ehtinyt vallata tuolimme takeillaan, mutta pelkkä täti-ihmisen närkästynyt katse saa rojut liikkumaan rivakasti pois paikoiltamme ja istumme alas nauttimaan elokuvaelämyksestä.

Sillä elämys Anselmi - Nuori ihmissusi (2014) todellakin on. En edes tiedä mistä aloittaa elokuvan kehumisen. Kommentoidaan nyt alkuun vaikkapa pääosan esittäjän Aleksi Holkon habitusta sanomalla, että tällä nuorella miehellä raamit riittävät Suomen Jacobiksi heittämällä. Anselmi on elokuvassa 15-vuotias rippikoululainen, mutta mietin koko elokuvan ajan minkä ikäinen Holkko mahtaa oikeasti olla? Luultavasti muutaman vuoden vanhempi, muttei varmasti paljon. Ainakin teinille tyypilliset iho-ongelmat näyttävät autenttisilta, tuskin niitä on ainakaan tahallaan maskeerattu? Aleksi, jos luet tätä, älä ota itseesi: ne lähtevät pois ja olet silti upea! Terveisin, puuma. Tällainen pieni yksityiskohta luo välitöntä aitoutta elokuvaan, kun kerrankin nuorta näyttelee oikea nuori eikä joku joka on jo kahdenkymmennen paremmalla puolella. Pääosan näyttelijä tuo rooliinsa mainiosti muuttuvan vartalon kömpelyyden ja heräävän seksuaalisuuden tuoman ahdistuksen. Myös muut nuoret näyttelijät tekevät hyvää työtä. Maininnan arvoinen on erityisesti rippikoulukohtaus, jossa ylimakea, kiusallista nuorisoslangia vääntävä nuorisotyöntekijä ensimmäisen kerran esittäytyy. Kukaan, joka on ollut rippikoulussa tai muuten seurakunnan nuorisotyössä mukana, ei voi olla tunnistamatta tätä ihmistyyppiä: ulkoisesti kaikkien kaveri, mutta jollain tavalla 'creepy', musikaalisesti "lahjakas" ja kiinnostunut nuorista väärällä tavalla. Touché! Nautin tämän kohtauksen aidosti vaivaannuttavasta tunnelmasta, mikä näkyy nuorten tympääntyneillä kasvoilla. Sanoja ei tarvita. Tässä kohtauksessa huomaan myös ensimmäisen kerran miten elokuvassa on todella panostettu ajanmukaiseen maskeeraukseen ja puvustukseen budjetin pienuudesta huolimatta.

Maskeerauksen ja puvustuksen lisäksi koko elokuvan Anselmi - Nuori ihmissusi (2014) lavastus on pieniä yksityiskohtia myöten ihana nostalginen aikamatka 80-luvulle. Joka toisessa kuvassa näkyy jokin tuttu esine Commodore 64:sta kodin tekstiileihin, jolloin tekee mieli hihkaista: "Tuollainen meilläkin oli! Tuollainen taas löytyy vieläkin mummolasta!" Pidän kuitenkin suuni kiinni, sillä ystäväni ei ollut elokuvan päätapahtumavuonna 1988 kuin korkeintaan se kuuluisa pilke isänsä silmäkulmassa.

Huolellisesti valittuja, kunkin aikakauden esineitä tukee elokuvan Anselmi - Nuori ihmissusi (2014) kuvaus, joka on todella taitavaa. Itse en ole elokuva-alan koulutusta saanut, joten en osaa sanoa mikä siinä teknisesti on hyvää, mutta maallikkona tyydyn toteamaan, että sitä katsoo mielellään. Silmä seuraa kameran mukana ja jokaista esinettä tekisi mieli koskettaa. Kun kuva vaihtuu, haluaa huutaa: "Ei vielä!" Kaiken kaikkiaan, elokuva ei näytä tärisevällä käsivaralla kuvatulta kotivideolta, kuten jotkut omakustanne-elokuvat. Tosin nykypäivänä teknologian kehityttyä, tämä on yhä harvemmin ongelma.

 

Elokuvan Anselmi - Nuori ihmissusi (2014) pieni budjetti ja amatöörimäisyys paljastuu vain hetkittäin: ihan jokainen kohtaus tai näyttelijänsuoritus ei kanna. Mutta monessako elokuvassa ylipäätään kantaa? Joukkokohtauksissa sen huomaa selvimmin, että tekijöiden sedät ja mummot on valjastettu elokuvan extroiksi. Tai ehkä he ovat parhaassa tapauksessa paikallisteatterin harrastelijanäyttelijöitä. Se ei kyllä itseäni haittaa, vaan tuo elokuvaan sitä liikuttavaa itsetekemisen meininkiä, jota findiessä rakastan. Jos ainoastaan ammattinäyttelijät pääsisivät koskaan kameran eteen, olisin itsekin yhtä harrastusta vailla. Yksi joukkokohtaus on muuten pakko mainita erikseen *spoiler alert*. Aiemmin mainitsemani nuorisotyöntekijä nousee elokuvan loppua kohden keskeiseen asemaan. Kohtaus, jossa hän yllyttää kyläläisiä lynkkaamaan Anselmin, on kuin suoraan Walt Disneyn Kaunottaresta ja Hirviöstä (1991). Nuorisotyöntekijän hahmo on löysää poninhäntäänsä myöden kuin ilmetty Gaston. Mietin onkohan kyseessä tahallinen hatunnosto tekijöiden mahdolliselle lapsuuden lempielokuvalle, vai viaton alitajuinen 'plagiarismi'? Joka tapauksessa yhtäläisyys huvittaa minua suuresti.

Ylipäätään elokuvaa Anselmi - Nuori ihmissusi (2014) katsoessa herää kysymys, mikä tämän elokuvan enää erottaa suuremman luokan tuotannoista? Useimmat elokuvateattereissa pyörivät suomalaiset elokuvat ovat nimittäin Anselmia huonompia. Esitän tämän kysymyksen elokuvan jälkeen ystävälleni, joka tekee terävän huomion: "Ihmissutta ei näytetä, koska ei ole ollut varaa CGI:hin ja halpa vappuasu olisi paljastanut elokuvan budjetin." Mykistyn hetkeksi. "Aivan totta!", huudahdan innostuneena tajutessani katsoneeni juuri kokopitkän ihmissusielokuvan, jossa ei yhdessäkään kohtauksessa varsinaisesti näkynyt ihmissutta. Oikea susi (tai kenties kesympi koirasusi?) näkyy kyllä elokuvan alussa ja muuntautuminen ihmissudeksi on tehty hehkuvin silmin, elekielin ja sumealla kuvalla. Nerokasta - ja toimivaa. Äitini oli siis oikeassa kun sanoi aikoinaan, että köyhyys tekee luovaksi.

Miten muuten tätä elokuvaa Anselmi - Nuori ihmissusi (2014) oikein kuvailisin? Ensinnäkin, vaikka sitä tullaan varmasti tituleeraamaan "Suomen Twilightiksi", niin pelkkä teinielokuva se ei missään tapauksessa ole. Sopii toki heillekin, joille seksuaalinen herääminen on ajankohtaista tai tuoreessa muistissa, mutta ehkä vielä paremmin elokuva toimii nostalgiatrippinä keski-ikäistyville 70- ja 80-luvun lapsille. Sitäkin vanhemmille katsojille elokuva toimii perinteisenä "Suomi-elokuvana". Sillä vaikka tarina henkii tämän ajan populääriviihteessä vellovaa yliluonnollisten elukoiden buumia (jonka henkilökohtaisesti toivon jatkuvan ikuisesti) on elokuva läpeensä suomalainen. Odotin elokuvan olevan hauska, mutta se olikin pohjavireeltään suomalaisen synkkä. Täytyy todella antaa arvostusta elokuvan käsikirjoittajalle ja ohjaajalle Matti Pekkaselle, joka on sisällyttänyt universaaliin tarinaan seksuaalisesta heräämisestä, perheestä ja rakkaudesta niinkin suomalaisia elementtejä kuin sotatraumat, perheväkivalta, herran pelko ja kasvojen menettämisen häpeä. Nyt ymmärrän, miksi elokuvan tekijät vertasivat sitä eräässä haastattelussa ei yhtään vähäpätöisempään teokseen kuin Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen. Odotin nauravani elokuvaa katsoessani, mutta enimmäkseen itkin.

No entäs se Ron Jeremy sitten? Siinä oli elokuvan Anselmi - Nuori ihmissusi (2014) pieni ja ohikiitävä 'comic relief'. Se mikä minut alun perin kiinnosti katsomaan elokuvan olikin lopulta se, minkä olisin valmiista elokuvasta jättänyt pois. Onhan se hauskaa nähdä Ron Jeremy Rukan-tuulitakissa pohjalaisen pellon reunalla symbolisoimassa nuoren Anselmin heräävää seksuaalisuutta, mutta kohtaus jää tyyliltään irralliseksi verrattuna muuhun elokuvaan  - toisin kuin esimerkiksi Bunny the Killer Thingissä (2011), jossa Henry Saaren vastaava esiintyminen oli nappiosuma. Koko jutusta paistaa: "Hei oisko vähän siistii jos Ron Jeremy tulis heittään pienen roolin?" -tyyppinen läppä tai julkisuuden tavoittelu. Mutta tämä sallittakoon, sillä kukapa ei tällaista tilaisuutta jättäisi käyttämättä. En minä ainakaan.

Koska elokuvassa Anselmi - Nuori ihmissusi (2014) on mukana pitkän linjan ammattilaismuusikko Pauli Hanhiniemi, täytyy kyllä vähän ihmetellä vähäistä panostusta elokuvan äänimaailmaan. Tämä on ainoa syy, miksi annan elokuvalle neljä tähteä viiden sijaan. Hanhiniemen oletettavasti varta vasten tekemä ja esittämä teemabiisi on todella toimiva, mutta muuten musiikki loistaa poissaolollaan. Muutamat aikakauden rokkibiisit jäävät irrallisiksi. Äänimaailman olisin siis toivonut olevan täydempi. Jatko-osiin toivoisin huomattavasti lisää (Hanhiniemen?) alkuperäismusiikkia tunnelmaa luomaan.

Niin, elokuvan Anselmi - Nuori ihmissusi (2014) loppu jättää todellakin oven auki jatko-osille. Jos näin käy, toivon ettei elokuvasäätiön tuki tai mahdollisen suuren tuotantoyhtiön vaikutusvalta jyrää alleen alkuperäisen elokuvan luovuutta. Kuten kävi Star Wreckin ja Iron Skyn tapauksessa. Anteeksi, Samuli Torssonen. Jos elokuvasta ei tule kassamenestystä, toivon siitä tulevan edes kulttielokuvan. Tosin siihen se lienee aivan liian perinteinen suomalainen elokuva. Joka tapauksessa elokuva tulee olemaan kiistaton käyntikortti ja ovien avaaja tekijöilleen. Tekoverityttö kiittää tällä vuodatuksellaan nöyrimmin yllättävästä elokuvaelämyksestä. Go Team Anselmi!