Findie-matinea Tampereen Tapahtumien Yössä 2013 - katsaus suomalaiseen musiikkivideoskeneen

Tampereen Tapahtumien Yö

Tampereen Tapahtumien Yö on perinteisesti elokuun toisena torstaina järjestettävä poikkitaiteellinen yhden illan ja yön kestävä tilaisuus ryyp... nauttia taiteesta ympäri Tampereen kaupunkia. Samankaltaisia tapahtumia järjestetään elokuussa muuallakin päin Suomea (muun muassa Turussa ja Helsingissä) yleensä nimellä Taiteiden yö. Tamperelaiset oman tiensä kulkijoina brändäsivät tämänkin vuosia vanhan modernin elonkorjuujuhlan uudelleen Tapahtumien Yöksi. Me Findie ry:ssä emme myöskään jääneet perinteiden vangiksi vaan toimme tapahtumaan täysin uuden konseptin: suomalaisista independent-tuotantoina tehdyistä musiikkivideoista koostuvan Findie-matinean.

Findie-matinea 8.8.2013

Ensimmäinen Findie-matinea järjestetään vaihtoehtoelokuvien tukijana tunnetussa Arthouse Cinema Niagarassa. Lisää Niagarasta muun muassa postauksessani Cinemadrome 666 - Tampereen tiukin elokuvafestivaali. Matineassa esitetään noin puolentoista tunnin pituinen kooste suomalaisten bändien independent-tuotantoina tekemistä musiikkivideoista. Idean isä ja toteuttaja on Findie ry:n tiedotusvastaava, itsekin intohimoinen musiikkimies Matti Kuusniemi. Matinean musiikkivideot kerättiin lähinnä Findie ry:n jäseniltä. Hyväksymiskriteerit olivat tiukat: aineiston tuli olla toimitettu määräajassa ja täyttää findien määritelmä. Liekö seurausta asialle omistautuneesta kohderyhmästä, että ainoastaan yksi musiikkivideo karsiutui näytöksestä.

Kuten videoiden independent-tuotantotavasta voi päätellä, artistitkin ovat suurimmaksi osaksi kotikutoisia ja ainakin minulle entuudestaan täysin vieraita - lukuunottamatta Juhlajätkät-sarjasta tuttua Matti Kuusniemen ja Sami Saarisen huumoribändi King'O'waRia. Juhlajätkät on täysin harrastelijapohjalta tehty, MoonTV:lläkin esitetty sarja ja merkittävä osa findien historiaa. Tekoverityttö suosittelee välittömästi paikkaamaan aukon sivistyksessä, jos tämä korkeakulttuuria edustava teos ei vielä ole tuttu. Findie-matineassa esitetyt kaikki 33 musiikkivideota voitte katsoa soittolistana Youtubesta. Lista musiikkivideoista löytyy myös alla olevasta käsiohjelmasta.

Tunnustan, etten ollut hirveän innoissani, kun Matti alunperin esitteli Findie ry:n hallituksessa ideansa findie-musiikkivideonäytöksestä osana Tampereen Tapahtumien Yötä. Kuka kumma jaksaa katsoa koko näytöksen pelkkiä musiikkivideoita, mietin. Itse olisin mieluummin koostanut näytöksen klassikoiksi muodostuneista findie-lyhytelokuvista. Koska muut hallituksen jäsenet kuitenkin tarttuivat Matin ideaan innoissaan, en esittänyt vastalauseita. Onhan se hyvä kokeilla välillä rohkeasti jotain ihan erilaista, ajattelin. Niinpä otin vapaata töistä ja matkustin jälleen Tampesterin ihanaan kaupunkiin. Edellisen kerranhan olin ollut maisemissa Cinemadrome 666:ssa huhtikuussa. 

Saapumiseni noudattaa jo tutuksi tullutta kaavaa: kimppakyydillä Tampereen keskustaan, kirjautuminen luksushotelli Villa Lähde-Paasoseen (Ville Lähteen ja Aatto Paasosen yhteisasumus) ja nätittäytyminen iltaa varten. Olen etukäteen varoittanut Villeä, että saapuisin kiukkunälkäisenä suoraan töistä. Fiksuna, itsesuojeluvaiston omaavana herrasmiehenä Ville onkin valmistanut minulle intialaistyyppistä kanakastiketta ja riisiä. Ruoka on herkullista, eikä Da' Bombia ole säästelty. Pyyhin kyyneleet silmistäni, kiitän ruuasta ja lähdemme kohti Niagaraa. 

Pian Niagaraan saapumisemme jälkeen muutakin Tampereen kermaa alkaa valua paikalle: Matti, Sami ja Antti Murtonen. Valmistauduimme yleisöryntäykseen pystyttämällä lipunmyyntipisteen valmiiksi eteiskäytävään. Houkutellaksemme lisää jäseniä Findie ry:hyn, laitan pöydälle myös nipun liittymiskaavakkeita ja näytekappaleen vuoden 2013 jäsenlahjasta: yhdistyksen t-paidan Jarmo Ellilän suunnittelemalla logolla. Saamme illan aikana jopa yhden uuden jäsenen, mikä johtunee ainoastaan siitä, että suurin osa paikallaolijoista ON JO jäseniä. Liput tapahtumaan maksavat naurettavat 2 euroa kappale, ja Findie ry:n jäsenille sisäänpääsy on luonnollisesti ilmainen. 

Findie-matinean parhaimmistoa

Tapahtuman suunnitteluvaiheessa videoiden musiikkityyleihin haettiin monipuolisuutta, mutta Suomessa kun ollaan, melko hevipainotteinen matineasta loppujen lopuksi tuli. Huomionarvoista on myös se, että näistä 33:sta Suomessa tuotetuista videosta Ruasteen Oodi Mökille -biisi oli ainoa suomenkielinen - muut olivat englanninkielisiä tai instrumentaalisia. Huolimatta ennakkoasenteestani musiikkivideotapahtumaa kohtaan, huomaan istuvani kuin tatti paikoillani koko parituntisen näytöksen ja aika kulkee kuin siivillä. Ainoastaan yhden kerran raaskin käydä nopeasti vessassa, muuten en halua missata yhtäkään videota.

En sano, että nautin jokaisesta videosta: kaikki musiikkityylit eivät kolahda ja videoiden elokuvalliset ansiot ovat laadultaan vaihtelevia, kuten findiessä aina. Katson kuitenkin kaikki videot mielenkiinnolla ja yhdessä vierustovereideni kanssa arvioimme ne sekä musiikillisesta että elokuvallisesta näkökulmasta. Kirjoitan kynä sauhuten ohjelmalappuseeni arvioita elokuvateatterin hämärässä, samalla kun nauttimani valkoviini muuttaa käsialani loppunäytöstä kohden lähes lukukelvottomaksi. Seuraavassa lyhyesti huomioitani sen perusteella mitä kryptisestä räpellyksestäni myöhemmin tulkitsin.

4. Birdrock Avenue - The Suburban Workout, Alexi Ala-Lahti

- Näyttää ihan urheiluvaatemainokselta. Hieno! Menevä biisi.

6. Code For Silence - The Art of Being a Coward, Anssi Korhonen

- Elokuvamainen, plussaa mokakelasta ja Findie ry:n puheenjohtajan Rauli Ylitalon esiintymisestä.

8. Sorrow Hearts - Carry On The Fire, Alexi Ala-Lahti

- Supisuomalainen video yhdistettynä musiikin ihanaan irkkupoljentoon. Me likes!

11. Bone5 - Rain, Anssi Korhonen

- Kauniita (painajais)unikuvia.

13. King'O'waR - Stainless Steel, Matti Kuusniemi
- Mahtava sankariheviparodia! Matti Kuusniemen lopputyö Pirkanmaan ammattikorkeakoulusta. Itse bändihän luotiin aikoinaan Trash Videon elokuvaan Murhapukki/ The Slayer Santa (2000). Arvostan kieli poskessa tehtyjä hevikliseitä ja erityisesti Lord of The Rings-plagiointia. Tuttuun tapaan erikoisefektit ovat upeita. Naureskelen vieruskaverin kanssa niille katsojille, jotka ehkä luulevat bändin olevan oikea.

14. Half Past Never - Winds of Autumn, Arto Polus

- Elokuvallista kerrontaa, Adele-tyyppistä laulua.

15. Blood Stained - Infected, Anssi Korhonen

- Kunnianhimoa sekä videossa että musiikissa.

16. Distained - Lifelong Farewell, Joni Ali-Kippari
- Lunta ja heviä, hyvin suomalaista. Tosi kaunis biisi.

18. Nancy - Lupines, Marko Tapio
- Ehdottomasti illan paras kokonaisuus. Musiikista tulee mukavasti mieleen Coldplay. Ympyröin bändin nimen, jotta muistan kotiinpalattuani etsiä lisää artistin musiikkia Youtubesta ja Spotifysta. Myös elokuvallisesti video miellyttää: vieruskaveri kuiskaa sanan 'post-apokalyptinen' samalla hetkellä, kun se nousee omaankin mieleeni. Meillä findie-piireissähän post-apo on aina pelkästään positiivinen asia! Vieruskaveri kommentoi myös: "Tulee mieleen elokuva Into the Wild. Puhtaasti erilaisin video tähän asti."

22. Status Minor - Blinded, Matti Kuusniemi
- Oikeasti hyvää musiikkia. Viinilasiefekti on hieno!

23. SiCi & the Boogie Brothers - Let's Try, Henri Valkeinen
- Mahtava naisvokalisti, pirtsakka biisi. MusicTV-materiaalia.

Tässä välissä ohjelmaa säntään nopeasti käymään vessassa. Kun tulen takaisin, Matti huikkaa lipunmyyntipöydän äärestä: "Nyt tulee Hilla sulle biisi." Kun istun alas paikalleni, vierustoveri toistaa sanasta sanaan saman lauseen...

24. Women in Revolt - Oestrogynal Itch, Arto Polus

- Tunnettuna feministinä poikien arviot osuvat oikeaan: mahtavat sanoitukset! Videokin on huikea: ilmeisesti koottu vanhoista arkistopätkistä?

25. Dead Cult Diaries - Boys toys, Anssi Korhonen
- Taas yksi video ja artisti selvää MusicTV-materiaalia. (Pojat käyvät kuumana tiukoissa farkuissa keikistelevään laulajablondiin, yllätys.)

28. Midnight Bullet - Through the Iron, Teemu Lindholm
- Musiikki ja kuvaus hienosti synkassa.

31. Ajimal - Wolf, Arto Polus
- Tästäkin musiikista tulee mieleen Coldplay. Tai ehkä jopa Radiohead. Videokin on erinomaisen hypnoottinen.

33. King'O'waR - Black Sausage, Matti Kuusniemi
- Trivia-tieto: tästä biisistä syntyi myöhemmin findie-klassikon Nato Commando tunnusbiisi!

Edellämainituista huomioistani tulen johtopäätökseen, että Arto Polus, Alexi Ala-Lahti ja Anssi Korhonen nousevat findie-rintamalla allekirjoittaneen 'ones to watch' -listalle. Odotan mielenkiinnolla mitä nämä lahjakkaat kaverit saavat tulevaisuudessa aikaan.

Findie-matinean tulevaisuus

Ensimmäisen Findie-matinean lopullinen kävijämäärä on positiivinen yllätys: 45 kävijää, joista 4 yhdistyksen jäseniä. Tämän lisäksi klo 23:30 paikalle saapuu vielä kaksi henkilöä, joilta Matti ei reiluna miehenä enää peri pääsymaksua tapahtuman ollessa jo loppusuoralla. Niagaran aina iloinen baarimikko on ennen tapahtumaa arvioinut 50 katsojan olevan sellainen määrä, että tapahtuma ei ainakaan tuottaisi tappiota - Findie ry:ssä olemme pohtineet olevamme tyytyväisiä 20-30 kävijään. Tapahtuma on siis ennakoitua suositumpi ja antaa hyvät eväät järjestää vastaavanlaisia jatkossakin. Kotiinlähtiessä Matti antaa minulle muistoksi A4:sen, johon on tapahtuman aikana taiteillut mustalla ohuella tussilla jonkinlaisen logon. Yritän tulkita kirjoitusta pitkään kunnes vasta seuraavana päivänä tajuan kääntää paperin ympäri ja lopulta arvoitus aukeaa blondillekin: siinähän lukee FINDIE!

Kaunis Deittini (2012) - särmikäs sivurooli

Ajatuksesta elokuvaksi

 

Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Tai tässä tapauksessa idea, kamera ja Janne. Tämä on oppitunti siitä, miten ihan kuka tahansa voi halutessaan tehdä elokuvan; tarvitaan vain ajatus, välineet, avustajia, aikaa ja lujaa tahtoa. Tällä reseptillä tamperelainen Janne Aare teki runsas vuosi sitten rohkeasti ensimmäisen elokuvansa Kaunis Deittini (2012). Pyydän vielä tässä vaiheessa malttamaan elokuvan katsomista - sitä osaa arvostaa eri tavalla luettuaan ensin sen synnystä. 

Tapasin Jannen erään yhteisen ystävämme kautta Trash & Undeground Film Festivalilla (TUFF) Tampereella maaliskuussa 2011. Blogipostaukset myöhempien vuosien tapahtumista TUFF 2012 ja TUFF 2013 löydät blogiarkistosta. Meitä yhdisti yhden ihanan ihmisen lisäksi kiinnostus suomalaiseen indie-elokuvaan eli niin sanottuun findieen, josta olimme molemmat tulleet festivaaleille nauttimaan. Elokuva-alan koulutusta Jannella ei ollut, kuten ei monella muullakaan näissä ympyröissä, mutta hänellä oli jo tällöin pienimuotoista kokemusta harrastelijaelokuvien tekemisestä. Janne kertoi muun muassa näytelleensä sivuosaa tamperelaisen Kuvamusa-elokuvaryhmän elokuvatrilogiassa The Case of Fortune (2008-2011). Festivaalien jälkeen pidimme yhteyttä Facebookin kautta ja marraskuussa 2011 inboxiini tupsahti yllättäen kutsu yhteiseen elokuvaprojektiin: 

Moi,

Mä oon kaavaillu tässä erään lyhyen komedian kuvailua enskesänä. Tällee alustavan alustavasti kyselen, josku sulla olis aikaa ja kiinnostusta pieneen rooliin?

Totta kai suostuin projektiin, vaikken tiennyt siitä silloin tämän enempää. Itse elokuva kuvattiin toukokuussa 2012 Tampereella. Elokuva kertoo nuoresta miehestä, jolla on harvinaisen huono onni naisten suhteen. Kun mies vihdoin tapaa deittipalvelussa kiinnostavan naisen, hän päättää tehdä tähän vaikutuksen laihduttamalla rajusti. Nainen kuitenkin suuttuu miehelle tulisesti, koska tämä ei muistuta deittipalvelussaan itsestään antamaansa kuvaa. Minä esitin elokuvassa tätä pettynyttä naista. Sain ilmeisesti tämän luonneroolin Facebookissa julkaisemieni tragikoomisten treffitarinoideni perusteella. Hmph. Minun osuuteni kuvattiin yhdessä päivässä, mutta pääosan esittäjän Harri Hurskeen taival projektissa oli vuoden mittainen, sillä ohjaaja Janne laittoi ystävänsä oikeasti laihduttamaan elokuvaa varten! Varmasti findie-piireissä ennennäkemätöntä sitoutumista, sanoisin. 

Kesäiset kuvaukset Pyynikillä

Kuvauspäivänä sää helli meitä: oli lämmintä ja aurinkoista, vaikka elettiin vasta toukokuun loppua. Kuvauspaikkamme oli idyllinen Pyynikin uimaranta. Jannella oli kohtausten sisältö jo hyvin pitkälti mietittynä, mutta onneksi myös improvisaatiolle oli tuotannossa runsaasti tilaa. Pääkohtaukseemme Janne antoi suuntaviivat suurin piirtein näin: "Tulet iloisena paikalle, petyt nähdessäsi treffikumppanisi, päätät kuitenkin antaa hänelle mahdollisuuden, puhutte small talkia, sitten suutut hänelle ja jätät hänet jonkin tekosyyn varjolla." Saimme itse päättää millä sanoilla, ilmeillä ja eleillä tekisimme tuon kaiken. Olen ylpeä siitä, että saimme koko pitkän kohtauksen jo toisella otolla purkkiin. Hauskinta oli se, miten Harri-parka pelästyi aidosti hahmoni suuttumusta. Kuvaustilanteessa oli meidän kaikkien vaikea pitää pokkaa: niin minun ja Harrin kuin myös Jannen. Olen muutenkin ylpeä näyttelijänsuorituksestani, ainoa häiritsevä asia elokuvassa on silloinen olomuotoni - oman laihdutusprojektini kun tein vasta elokuvan päätyttyä. Onneksi sitä ei alla olevasta kuvasta kuitenkaan huomaa. 

Oli hieno kokemus päästä näyttelemään uuden ihmisen kanssa ja varsinkin olla uuden ihmisen ohjattavana. Jannen ohjaustyyli oli hyvin demokraattinen, näyttelijöiden omat ideat olivat tervetulleita ja sain jopa nähdä kuvausmateriaalia kuvauspaikalla - jotain mihin en ole autoritäärisempien ohjaajien kanssa tottunut. Jos joku kohtaus tuotti vaikeuksia, mietimme yhdessä miten päästä asiassa eteenpäin. Suurimmaksi haasteeksi itselleni muodostui spontaanin kauhistuneen reaktion tuottaminen uskottavasti. Tähän Janne keksi yllättävän tavan: minun piti nielaista äkisti. En aluksi uskonut, että se näyttäisi aidolta, mutta kamera todisti toisin. Mieltäni lämmitti myös elokuvan jälkeen Jannelta tullut sähköposti: 

Mä tiesin, että sä olet oikea nainen tän leffan haastavimpaan rooliin. 

Yritin suhteillani saada elokuvan mukaan tämän vuoden 2013 TUFFiin, mutta sinne Kaunis Deittini oli liian pitkä, eikä genrekään ollut oikeanlainen. Olin itse mukana TUFFin elokuvien valitsijaraadissa, joten en voi olla päätöksestä eri mieltä. Janne pettyi pahemman kerran kuulessaan, että jäimme rannalle, mutta onneksi se ei saanut häntä kokonaan luopumaan elokuvahaaveistaan. Kyselin vielä ennen tätä postausta Jannen mietteitä vuoden takaisesta elokuvaprojektista. Jannen vastaus oli niin hieno, että julkaisen sen sellaisenaan alla.

Ohjaajan ja vastanäyttelijän suusta

Kaikki lähti halusta tehdä elokuvia. Muilla tuntui halu olevan enemmän puhetta kuin aikomusta tehdä mitään, ja päätin tehdä itse elokuvan vaikka en tiennyt elokuvan tekemisestä oikeastaan mitään. Idea oli ensimmäinen päähän juolahtanut. Halusin tehdä jotain hauskaa, oivaltavaa ja samaistuttavaa. Suurpiirteinen käsikirjoitus, taitotason nopea muutos ja yhteisymmärryksen puute pääosannäyttelijän kanssa näkyvät tässä ensimmäisessä elokuvassa voimakkaana laadunvaihteluna ja kömpelönä kerrontana. Taustalla on myös pääosanesittäjän kriisi henkilökohtaisessa elämässä.

Pääosaa esittänyt Harri ei ollut oikeastaan koskaan tuntenut olevansa mikään urheilijatyyppi. Niinpä hänellä oli paljon käsittelemistä ajatuksessa tehdä muodonmuutos elokuvaa varten. Harri kuitenkin lupautui rohkeasti sitoutumaan projektiin, vaikka vannottikin, ettei hänestä voi koskaan tulla mitään kuntosalityyppiä tai urheilijaa. Ensin kuvattiin peilin edessä lähtötilanne, Harrin ollessa lihavimmillaan ja sitten säädettiin 20vk mittainen tarkkaan laskettu ruokaohjelma ja harjoitusrutiini.

Käytännössä ensimmäiset 10vk kurin kanssa oli valtavia ongelmia eikä mies saanut oikeastaan tehtyä lihaskuntoharjoituksiakaan kunnolla. Soittelin kuitenkin säännöllisesti ja koitin kannustaa. Tein kaiken voitavani harjoittelun tukemiseksi. Kävimme pitkillä kävelyillä ja juoksemassakin. Ruuvasin Harrin asunnon seinään laudan tukemaan leuanvetotankoa ja kannustin vetämään leukoja. Myös netistä löytyvää 100 punnerruksen ohjelmaa koitettiin monta kertaa.

Lopulta Harri sai rutiinista ja innosta kiinni. Vähintään viimeiset 8vk sujuivat erittäin tehokkaasti ja kurinalaisesti. Vatsalihasrivistöä ei aivan saatu näkymään kuten olisin toivonut, mutta muutos on silti suht selvästi erottuva videollakin. Harrille jäi treenaaminen kuitenkin vähän niinkuin elämäntavaksi ja hän on vahvistunut elokuvan jälkeenkin. Lopulta jopa se 100 punnerruksen loppukoe onnistui.

Elokuvan leikkaaminen, värimääritys ja äänenkäsittely oli minulle yhtä tuskaa. Ohjelmia ja teoriaa piti opetella tehdessä ja samalla tuli vastaan kaikki mahdolliset kuvattaessa tehdyt virheet ja oivallukset siitä miten elokuvaa kannattaisi suunnitella etukäteen.

Suhteellisen yksinäiseltä ja stressaavalta elokuvan tekeminen tuntui. Haasteita tulee niin ihmisten asenteista, aikatauluista, kaluston puutteesta, rahan puutteesta ja taitojen puutteesta. Olisi todella hienoa saada tehtyä joskus elokuva samanhenkisen porukan kanssa. Sellaisen porukan, jolta oppisi erilaisia taitoja, olisi paljon yhteistä kalustoa ja ennen kaikkea sitoutuminen ja palava halu tehdä jotain hauskaa ja jännittävää. :)

Vaikka tästä ensimmäisestä elokuvasta ei nyt aivan mitään mestariteosta tullutkaan, oli sitä kuitenkin välillä tosi hauska tehdä ja toimikoon se ihmisen sitkeydestä ja sitoutumisesta tehdä aloittamansa loppuun.

Suuret kiitokset myös Hillalle ja Susannalle. Elokuvan karismaattisille ja kuvankauniille naissankareille, jotka antoivat elokuvalle sen arvon, joka erottaa sen suurimmasta osasta julkaistua indie-kuraa. :D Hillan voimakas reaktio ensimmäisessä treffikohtauksessa oli niin aito ja voimakas, että Harri oli oikeasti monta päivää pois tolaltaan sen takia. :D Tämän kaliiberin naisnäyttelijän kanssa olisi nautinto tehdä yhdessä elokuvia jatkossakin. Suunnitella elokuva oikein siten, että katsojakin kokee varmasti suuria tunteita sitä katsoessaan. Vastoinkäymisistä huolimatta täällä kytee vielä tahto tehdä elokuvataidetta.

Kun kysyin vastanäyttelijäni Harrin mietteitä elokuvaprojektista, sain lyhyemmän vastauksen kuin ohjaajaltamme Jannelta, mutta sitäkin osuvamman tiivistyksen: 

Improaminen sun kanssa oli jännää, yllätyksellistä ja uutta. Sun reaktiot oli aidon tuntuisia ja mietin revetäkkö vai yrittää vetää loppuun saakka. Onnistuimme hienosti. Projektina elokuva oli kiva toteuttaa ja muutti elämäni. Kuten elokuvan ohjanneen Jannen kanssa usein toteamme, parasta elokuvassa on että se on tehty.

Kaunis Deittini (2012)

Pitemmittä puheitta, arvon yleisö: NYT saatte katsoa itse elokuvan. Toivottavasti nautitte siitä ja osaatte arvostaa työtä, joka sen tekemiseen on vaadittu. Toimikoon se inspiraationa kaikille, jotka haluavat toteuttaa unelmiaan.

2013 Uneton48 - Suomen suosituin lyhytelokuvakilpailu

Uneton48 - The Ultimate Filmmaking Challenge

Tämä on kertomus ensimmäisestä osallistumisestani Uneton48-tapahtumaan (kansainvälisemmin U48 ja tuttavallisemmin Uneton). Uneton48 on suomalainen lyhytelokuvakilpailu, jossa tehdään 2-7 minuutin lyhytelokuva tapahtuman nimen mukaisesti 48,5 tunnissa alusta loppuun - käsikirjoituksesta lopputeksteihin. Unetonta on järjestetty vuodesta 2008 lähtien ja sen suosio on kasvanut vuosi vuodelta. Vuonna 2013 mukana olikin jo Suomen lisäksi kilpailijoita myös naapurimaista Virosta ja Ruotsista, kaiken kaikkiaan 101 joukkuetta. Osallistuminen Unettomaan maksaa jotakin, mutta en tiedä mitä. Palkintona Unettomassa on näkyvyyden lisäksi käsittääkseni tuotepalkintoja, mutta niistäkään en valitettavasti tiedä tarkemmin (koska en löydä tietoa tapahtuman verkkosivuilta). Palkinnoista ja muista detaljeista kannattaa siis kysyä järjestävältä taholta.

Uneton48 pähkinänkuoressa

1) Kerää tiimi ja ilmoita se kisaan.

2) Mene aloitustapahtumaan Helsinkiin arpomaan kilpailuelokuvallesi genre ja  kuulemaan pakolliset elementit, joiden tulee elokuvassa esiintyä. Voit myös lähettää paikalle agentin tekemään tämän puolestasi, jos et itse pääse paikalle tai odottaa tietojen julkistusta tapahtuman verkkosivuilla. 

3) Käsikirjoita, ohjaa, näyttele, leikkaa, värimäärittele ja niin edelleen yötä päivää ilman unta seuraavat 48 tuntia. Muista saada vähintään yhdet itkupotkuraivarit kisan aikana. 

4) Palauta valmis elokuvasi määräaikaan mennessä joko konkreettisesti palautuspisteeseen tai interwebin välityksellä - mieluiten mahdollisimman lähellä deadlinea hikikarpalot otsalla valuen.

5) Pidä karonkka, jossa olit aiemmin suunnittellut vetäväsi tajuttomat kännit ja käyväsi saunassa pesemässä härskiintyneen hienhajusi pois, mutta jossa tosiasiassa sammut max kahden kaljan jälkeen nukkumaan univelkojasi pois samassa haisevassa t-paidassa, jota olet pitänyt koko viikonlopun.

6) Ilmaannu seuraavan aamuna työ- tai opiskelupaikallesi univajeisena ja/tai krapulaisena. 

7) Käy seuraavien parin viikon aikana katsomassa oma elokuvasi elokuvateattereiden erityisnäytöksissä ja koe valtavaa iloa/surua/kauhua/myötähäpeää ja muita asiaankuuluvia tunteita.

8) Mene muutamaa viikkoa kilpailun jälkeen taas Helsinkiin lopputapahtumaan jännittämään voittoa - etenkin, jos oma elokuvasi pääsee finaaliin. Tapahtuma on avoin kaikille kilpailuun osallistuneille.

9) Jos voitat, nauti maineesta ja mammonasta.

10) Lupaa osallistua ensi vuonna uudestaan ja välttää tänä vuonna tekemäsi virheet.

Uneton48 esittelyvideo

U48 aloitustilaisuus perjantaina 24.5.

Osallistun Uneton48-kilpailuun helsinkiläisen Lentävä Lehmä Filmsin (LLF) riveissä. Viime vuodesta tuttuun tapaan myös torniolaisen Jo-Jo the Dog Filmsin Joonas Makkonen houkuttelee minua mukaan heidän lahjakkaaseen tiimiinsä. Valitettavasti olen jo ehtinyt lupautua LLFn leiriin. Hmm. Tarkemmin muistellen taisin viime vuonna Tornion reissusta kieltäydyttyäni lupautua tulemaan tänä kesänä sinne. Hups. Sori Joonas, mutta Tornio on edelleen piirun verran liian kaukana, enkä silloin vielä ollut liittynyt tähän paikallisten harrastelijaelokuvaajien iloiseen joukkoon. Borta bra, hemma bäst. Joonas saa minut kuitenkin suostuteltua Jo-Jo the Dog Filmsin tämän vuoden kilpailuelokuvan genren arpojaksi , koska he eivät itse pääse paikalle eivätkä malta odottaa tiedon julkistamista tapahtuman verkkosivuilla. Mitäpä sitä ei Tekoverityttö tekisi saadakseen nimensä lopputeksteihin.

Aloitustilaisuudessa perjantaina 24.5. klo 18:00 jokaiselle tiimille arvotaan elokuvan genren lisäksi  elokuvassa esiintyvät kaikille yhteiset pakolliset elementit, joiden tarkoitus on varmistaa, että kilpailuelokuva tehdään varmasti kyseisen viikonlopun aikana. Suuntaan suoraan töistä Kamppiin, jossa ehdin juuri ja juuri tekemään siirtymän kylmästä myyntitykistä boheemiksi taiteilijaksi MBarin terassilla valkoviinilasillisen ja livemusiikin avulla. Selvästi rentoutuneena siirryn Kampin viidenteen kerrokseen yhdessä LLFn aktiivijäsenen ja tämän vuoden LLFn tiimin Uneton-elokuvan tuottajan Viivi Salokankaan ja tuotantoassistentin Essi Laukkasen kanssa. Essillä ja Viivillä ei ole elokuva-alan koulutusta, mutta tämä ei ole estänyt heitä tekemästä yhdessä vitsikkään zombie-elokuvan Happy, Happy Zombie Joy (2012). Elokuva saa plussaa suomenruotsalaisuudesta!

Kampin viidennessä kerroksessa on lava, jonka ympärillä parveilee enemmän ironisia viiksiä ja pillifarkkuja kuin Sandron terassilla kuumana kesäpäivänä. Lavan luona bongaan myös "Zalando-miehen" eli ammattinäyttelijän Juha Hipin. Mahtaakohan hän osallistua Unettomaan? Tutustuminen Hipin cv:hen tuottaa iloisen yllätyksen: mieshän näyttelee pääosaa tuttavani Sami Haaviston luotsaaman Blood Ceremony Filmsin seuraavassa findie-elokuvassa The Curse of the Witches Blood! Elokuva on ollut "hieman" vastatuulessa, mutta ei siitä tässä sen enempää (ajantasaisin tieto elokuvan valmistumisesta löytyy BCF facebook-ryhmästä). Nyt odotan teosta entistäkin suuremmalla mielenkiinnolla. 

Tajuan kauhukseni, että Jo-Jo the Dog Filmsin genrearpojan tehtävään kuuluu nousta kyseiselle lavalle kaikkien hipstereiden töllisteltäväksi suorittamaan tiimin kilpailuelokuvan genren arvonta televisiokameran kuvatessa. Kiroan aamu-unista päätöstäni lykätä hiustenpesua seuraavaan päivään. Lisäksi nautittu viinilasillinen, ramppikuume ja U48 tuottajan Vesa Kuosmasen lämmin halaus saavat poskeni hehkumaan. Sivuääni: Vesa Kuosmanen on toinen homoikoni Tom of Finlandista kertovan elokuvan TOM ohjaajista. Kannattaa katsoa omaehtoisen elokuvan teaseri täältä. Selviän kuitenkin tehtävästäni kunnialla ja tasan klo 19:00 järjestäjien annettua luvan soitan Joonakselle Tornioon ja kerron heidän genrekseen valikoituneen mysteerin. Lisäksi kerron vuoden 2013 Unettoman pakolliset elementit, jotka ovat:

Visuaalinen elementti: Sakset
Roolihahmo: Luukas/Lyyti, (tai kansainvälisemmin Lucas/Lydia) keksijä
Lisäelementti: Sanonta

Saksien täytyy näkyä kuvassa ja ne voivat olla minkälaiset sakset tahansa, kunhan ne voi tunnistaa saksiksi. Roolihahmon nimi voi olla mikä tahansa yllä mainituista (Luukas, Lyyti, Lucas tai Lydia) ja tämän saman henkilön on oltava jonkinlainen keksijä - joko keksinyt jotain tai yrittää keksiä jotain. Sanonta voi olla mikä tahansa käytössä vakiintunut fraasi millä tahansa kielellä. Se voi olla repliikki tai näkyä tekstinä.

Lentävä Lehmä Films Uneton48 2013 tiimi

Näyttelijät: Henna Linne, Markku Vettenranta, Terhi Pihlajamaa, Ville Lötjönen,

Ohjaus: Iiro Peltonen

Tuottaja: Viivi Salokangas

Kuvaus: Hannu Koivuranta

Leikkaus: Toni Anttila
Äänisuunnittelu/ musiikki: Antti Ikonen

Käsikirjoitus: Toni Anttila, Hannu Koivuranta, Tuuli Mäenpää, Iiro Peltonen, Joonas Yliruusi

Tuotantopäällikkö: Miikka Haleyi

Tuotantoassistentti: Essi Laukkanen

Apulaisohjaaja: Kari Paasonen

Järjestäjä: Joonas Lintunen

Runneri: Miika Sjöblom

Maskeeraus: Eija Hakkarainen

1. Kamera-assistentti: Tanja Glad

2. Kamera-assistentti: Janina Witkowski

Valaisu: Dan Sykes

Lavastus: Turkka Felix Tervonen, Sanni Rajapolvi

Puvustus: Ilkka Salakari

Puvustusassistentti: Justina Sundqvist

Äänitys: Antti Kaikkonen

Äänileikkaus: Miikka Haleyi, Antti Kaikkonen

Värimäärittely/ VFX: Joonas Yliruusi

Yleisassistentit: Hilla Fred, Milja Ketoja

Catering: Tuuli Mäenpää

Extrat: Anna Fred, Sara Hotanen, Michal Kucera, Juliana Laurila, Elina Marle, Hanna Nikula, Miska Repo, Martti Sutinen, Ville Turunen, Sarah Zarat, Krista Holm, Siru Inkinen, Essi Laukkanen, Annika Malmberg, Pinja Mäntylä, Hilla Pándy (minä minä minä!), Viivi Salokangas, Tom Tilli, Iida Yliannala

Making of tuotanto: Joonas Lintunen

Making of kuvaus: Hilla Fred, Milja Ketoja

Luova prosessi perjantai 24.5. - lauantai 25.5.

Aloitustilaisuudessa arpaonni suosii meitä ja LLF saa genrekseen tanssielokuvan. Alamme tyttöjen kanssa heti hehkuttaa mahdollista Bollywood-tyylistä eeposta. Viivi soittaa päämajaan ja kertoo genren tämän vuoden LLFn tiimin Uneton-kilpailuelokuvan ohjaajalle Iiro Peltoselle Essin samalla kuvatessa making of -materiaalia. Iiro toistaa sanan "tanssielokuva" epäuskoisena ja taustatiimi räjähtää nauruun. Kampista suuntaamme päämajaan, jossa Iiro vetää brainstorming-sessiota arvotun genren ja annettujen elementtien herättämistä ideoista. Paikalla on tusinan verran luovia ihmisiä ja ideat lentävät villisti kuin lehmät konsanaan (anteeksi, en voinut vastustaa). Se, mitä näistä hyvistä ideoista lähdetään jatkojalostamaan elokuvaksi asti, jää noin viiden hengen käsikirjoitustiimin päätettäväksi. Koska en itse kuulu tiimiin, eikä minulla ole ennen kuvauksia mitään tekemistä, saan Viiviltä luvan mennä kotiin nukkumaan. Hän pelottelee kuitenkin, että mahdollisena näyttelijänä minun tulee henkisesti varautua aloittamaan kuvaukset lauantaina aamukahdeksalta. Kellon näyttäessä tässä vaiheessa noin puolta kymmentä illalla, säntään paniikissa kotiin ja jätän tavoistani poiketen yöksi kännykkään äänet päälle.

Kello 00:46 herään Viivin tekstiviestiin: "Moi puheroolit menivät mutta jos kasvonsa haluaa vielä koristamaan Menestyselokuvaamme niin olisi tarjolla reivaajan rooleja jotka ovat aika iso osa leffaa. Voin luvata eturivin paikan! Eli jos olet käytettävissä niin laita viestiä ja aamulla kahdeksan aikaan selviää aikataulu. Ja jos saat kaverin tai naapurin mukaan niin saa mielellään ottaa. t.viivi" Olen pettynyt, etten pääse varsinaisesti näyttelemään, mutten  sentään ole niin diiva, että jättäisin projektin tämän takia väliin. Laitan Viiville unenpöpperössä lyhyen myöntävän vastauksen ja vaivun takaisin uneen.

Kuvaukset lauantai 25.5.

Aamulla herään kahdeksan aikaan tarkistamaan onko tietoa aikataulusta tullut ja koska ei ole, röhnin sängyssä kymmeneen-yhteentoista. Uneton ei siis ainakaan tässä vaiheessa kohdallani ole ollut nimensä mukainen. Syön aamupalan kaikessa rauhassa ja avaan Facebookin. Bongaan järjestäjämme Joonas Lintusen päivityksen: "Eikö lauantaina ole mitään tekemistä? TULE LEFFAAN! Osallistumme Uneton48-elokuvakilpailuun, ja kuvaamme lauantaina kohtauksia elokuvaan, johon tarvitaan joukkokohtauksiin ihmisiä paikalle. Paikkana on reivibileet hallissa. Toiveena neutraalin värinen vaatetus yleisölle, Jos olet huomenna käytettävissä puolestapäivästä alkaen muutamien tuntien ajan, niin tykkää tästä statuksesta niin saat lisätietoja!" Laitan saman tien apulaistuottajallemme Essille viestiä aikataulusta ja paikasta. Saan paluuviestinä pyynnön tulla Kalasataman metroasemalle varttia vaille kaksi.

Aloitan paniikinomaisen valmistautumisen reivaajan rooliin. Ensinnäkään en voi sietää konemusiikkia, joten pelkään etten osaa tanssiakaan sitä ja ettei minulla ole rooliin sopivia vaatteita. Kerran yksi kaverini raahasi minut reivitapahtumaan, jossa herätin hilpeyttä kysymällä noin tunnin kestäneen jumputuksen jälkeen eikö tämä biisi lopu - kuullakseni, että kappale oli vaihtunut jo moneen kertaan. Onneksi samainen kaveri näytti minulle legendaarisen reivitanssiopetusvideon: Stampa med Leroy, joka löytyy alla.

Käyn kaikki liikkeet tunnollisesti läpi peilin edessä ja seinät raikuvat naurusta kun näen oman versioni pingistä pelaavasta Tšernobyl-lapsesta. Huh huh. Toinen oleellinen asia tanssiliikkeiden lisäksi on tietysti huumeet. Mietin, että käyn hakemassa rohkaisua piritorilta ja kutsun sitä metodinäyttelemiseksi. Nössönä tyydyn  kuitenkin vain googlettamaan: "how does it feel to be high on drugs" ennen kuin lähden kuvauspaikalle.

Saavun Kalasataman metroasemalle yksin, vaikka olenkin huudellut Facebookissa, että elokuvaamme tarvitaan lisää avustajia. Kuulemma noin 50 kaveria ja tuttavaa on edellisenä yönä lupautunut tulemaan avuksi, mutta paikalle saapuu vain kymmenkunta henkeä. Onneksi neuvokkaat tuottajamme Viivi Salokangas, tuontantoassistenttimme Essi Laukkanen ja säveltäjämme/äänisuunnittelijamme Antti Luukas Santeri Ikonen ovat aamupäivällä tehneet iskun Maailma Kylässä -festivaaleille Kaisaniemen puistoon ja onnistuneet rekrytoimaan sieltä kourallisen ihmisiä. Lopulta avustajia työryhmän jäsenet mukaanluettuna on parhaimmillaan noin kaksikymmentä eli riittävä minimimäärä, jotta saadaan luotua illuusio täydestä reivihallista. Kuvassa tuottajamme Viivi Salokangas ja säveltäjämme/äänisuunnittelijamme Antti Luukas Santeri Ikonen. Viaton tekstimme "we have cookies" herätti kuulemma hilpeyttä reivien yhteydessä.

Kuva: Essi Laukkanen

Tässä vaiheessa kuulen ensimmäistä kertaa, mistä elokuvamme kertoo. Elokuva kertoo kostoretkellä olevasta tanssijasta, joka on joutunut pyörätuoliin toisen tanssijan työnnettyä hänet alas portaita. Tapahtumapaikkana on reivit, joihin meitä avustajia tarvitaan. Viivi kertoo, että yön hämärinä tunteina minua kaavailtiin elokuvan pääpahiksen rooliin, mutta se meni toiselle, koska en kuulemma ollut tarpeeksi vanhan ja ilkeän näköinen. Tämä kommentti kymmenen vuotta nuoremmalta tuottajalta lämmittää mieltäni niin paljon, että pettymykseni roolitta jäämisestä menee lopullisesti ohi. Niinhän se menee, että ei roolin saamisessa ole aina  kysymys vain taidoista tai niiden puutteesta, vaan myös fyysisestä sopivuudesta. Tämä on hyvä pitää mielessä.

Viivi ja muut johdattavat meidät avustajat isoon tehdashalliin Kalasatamassa. Joudumme räpyttelemään silmiämme tottuaksemme tehdashallin pimeyteen kirkkaan auringonpaisteen jälkeen. Hallissa on kuulemma aikaisemmin kuvattu jotain suuremman luokan elokuvaa; paikalla on vielä keittiön lavasteet.  Seinät ovat täynnä graffitteja, huhun mukaan kyseinen elokuvaporukka on tehnyt ne kuvausten jälkeisissä loppubileissä. Muuten halli on lähes autio, kuulen vasta myöhemmin mitä kaikkea lavastustiimi on tehnyt saadakseen paikan näyttämään reiveiltä: muun muassa roskalavalta dyykattu valomainos toimii dj-pöytänä. Meidät toivottaa tervetulleiksi tuotantopäällikkö Miikka Haleyi ja ohjaaja Iiro Peltonen. Miikka Haleyi on aiemmin mainitun elokuvan TOM tuottaja. Iiron kanssa taas olen aiemmin tehnyt yhteistyötä lyhytelokuvassa My Girl (2012), josta kertova blogiteksti löytyy täältä. 

Meidät avustajat lähetetään ensin yläkertaan puvustukseen. Olen pukenut päälleni vihreän t-paidan, jossa on rinnan yli meneviä nauhoja ja solkia. Paita on autenttinen kappale reivikulttuuria, sillä olen saanut sen käytettynä reivejä harrastavalta ystävältäni. Paita meneekin puvustajille läpi, mutta mustat biker-housuni vaihdetaan valkoisiin farkkucapreihin. Muut saavat päälleen lähinnä neonvärisiä toppeja ja ihmettelen eilispäivän ohjetta "neutraalin värisisestä vaatetuksesta". Kun puvustus on kunnossa, saamme jokainen läjän valotikkuja (kyllä, juuri niitä loistavia taitettavia putkia, jotka olivat paras asia lapsena laivalla) ranteisiimme, kaulamme ympäri, hiuksiimme ja käsiimme. Alla kuva kuvauspaikalta.

Kuva: Iiro Peltonen

Sitten aloitamme varsinaiset kuvaukset. Meidät asetellaan erilaisiin ryhmiin ja eri kohtiin aina kohtauksen tarpeen mukaan. Antti on yön pimeinä tunteina säveltänyt reiveihin sopivan biisin, jota soitetaan ensin muutaman sekunnin ajan, jolloin alamme tanssia. Sen jälkeen musiikki pysäytetään, koska musiikki lisätään elokuvaan vasta tuotantovaiheessa ja meidän tehtävämme on jatkaa tanssimista ilman musiikki. Ensimmäisillä otoilla olemme kaikki tukevasti epämukavuusalueella, varsinkin tanssiminen ilman musiikkia tuntuu suorastaan ahdistavalta. Yritän mielessäni eläytyä essoja vetäneeseen reivaajaan, joka nauttii tanssimusiikista. Sehän on työtäni näyttelijänä. Loppupäivästä tanssiminen sujuukin ilman ongelmia. Suuremmaksi ongelmaksi muodostuvat kohtaukset, joissa pitää keskustella äänettömästi. SE on vaikeaa.

Kuvaukset kestävät aina muutaman minuutin kerrallaan, jonka jälkeen on muutaman minuutin mehu- ja keksitauko ennen seuraavaa kohtausta.Viivin lupaus "eturivin paikasta" toteutuu osaltani niin hyvin, että joudun vaihtamaan paikkaa ja vaatetta useampaan otteeseen kuvausten aikana, jottei taustalla näkyisi aina sama tyyppi. Sisäinen linssiluteeni hymyilee tyytyväisenä. Suuresta näkyvyydestäni huolimatta saan ohjaajaltamme Iirolta vieläkin näkyvämmän osan yhdessä kohtauksessa. Minä ja toinen tyttö olemme portailla juttelemassa, kun pääpahis tulee ja tönäisee meidän tieltään. Meidän tehtävämme on näyttää närkästyneiltä ja lopullisessa elokuvassa kohtaus näyttää todella hyvältä. Olen mukana kaikissa joukkokohtauksissa alusta loppuun, joten kuvauspäivä kestää osaltani yhteensä noin viisi ja puoli tuntia. Tanssiminen näin kauan pelkkien keksien voimalla pimeässä hallissa samaa muutaman sekunnin biisiä kuunnellen käy työstä ja olen tyytyväinen, että olen voinut olla avuksi. Merkitsen liikuntapäiväkirjaani tanssineeni kaksi tuntia, eikä se tunnu edes liioittelulta.

Karonkka sunnuntai 26.5.

Toisen hyvin nukutun yön jälkeen vietän rauhallisen sunnuntaipäivän eli Uneton ei todellakaan ole kohdallani nimensä mukainen - jotain, mistä olen mukavuudenhaluisena ihmisenä äärimmäisen onnellinen. Illalla saavun päämajalle juhlistamaan karonkkaa. Olen innoissani päästessöni näkemään minkälaista elokuvaa olen ollut mukana tekemässä. Paikalla on lähes koko LLFn työryhmä, ja avustajista ainoastaan minä. Elokuva on kuulemma palautettu ajallaan ilman ongelmia - LLFn tavoista poiketen "hyvissä ajoin", tarkoittaen ilmeisesti viimeisen puolen tunnin sisällä eikä viimeisen puolen minuutin sisällä. Kuva palautustilaisuudesta U48 facebook-ryhmässä täällä.

Haluamme kaikki heti nähdä elokuvan, mutta siihen tehdään vielä viimeisiä viilauksia alku- ja lopputeksteihin. Kysymme emmekö voisi katsoa kilpailuun palautettua versiota, mutta siihen herrat taiteilijat eivät suostu. Tuottajamme Viivi katsoo minuun ja nurisee jotain oman alansa natseista. Ei tainnut ensimmäinen tuottajan pesti olla ihan helppo.

Parin tunnin säätämisen ja muutaman ilmeisesti univajeesta johtuvan kipakan sananvaihdon jälkeen näemme vihdoin itse elokuvan: Ravenge (2013). Nimi ei itselleni aukea, joten avaan sen nyt myös muille blondeille: revenge (kosto) + rave (reivit) = Ravenge. Oikeastaan aika näppärä nimi. Valmiin Uneton 2013 -kilpailuelokuvamme Ravenge näette alla.

Työryhmässä on ollut mukana paljon oman alansa ammattilaisia, tietääkseni ainakin kuvauksessa, valaistuksessa ja leikkaamisessa - ja se näkyy valmiissa elokuvassa. Kuten ohjaajamme Iiron äiti kommentoi pojalleen: "Näyttää ihan oikealta elokuvalta." Tarina on perinteinen, vaikka itse olisin kaivannut jotain omaperäisempää, kuten esimerkiksi LLFn Uneton 2012 -urheiluelokuva tuijotuskilpailusta Katseenvangitsija (2012). Mutta puutteet käsikirjoituksessa pelastaa erittäin hyvä toteutus. Hämmästyn itsekin sitä, miten reivit oikeasti näyttävät reiveiltä. Hienointa on kuitenkin Iiron ohjaus. Pidän erityisesti lopusta, jossa pienillä ilmeillä ja eleillä kerrotaan tarinaa. Se, miten DJ antaa päähenkilön itse päättää murskatako hänet pyörätuoliin tuominneen pahiksen polvilumpiot vai ei. Ja lopussa pieni anteeksiantava hymy, jonka päähenkilö antaa pahikselle päätettyään olla tekemättä sitä. Hienoa työtä. Myös musiikki kuljettaa tarinaa niin hyvin, että elokuvassa ei sanoja juuri tarvita. 

Hauskinta on tietenkin oman itsensä bongailu eri kohtauksissa. Yksi oma otos kyllä häiritsee. Ajassa 3:11 on kohtaus, jossa musiikki äkisti loppuu ja portsari lähtee juosten korjaamaan ongelmaa. Seinän vierellä näkyy allekirjoittanut, joka JAMMAILEE musiikin tahtiin, vaikkei sitä ole! Mietin, olenko ymmärtänyt kohtauksen ohjeistuksen väärin. Joka tapauksessa tämä moka olisi pitänyt jonkun leikkausvaiheessa huomata. Mutta siellä se on, ei voi mitään, joten se siitä. Elokuva on hyvä ja olemme kaikki varmoja pääsystämme finaaliin. Pääsen näkemään myös Jo-Jo the Dog Filmsin elokuvan Sokkotreffit (2013) salatun linkin kautta, ja olen varma myös heidän pääsystään finaaliin.

Ensiesitys elokuvateatterissa maanantai 3.6.

Maanantai-iltana 3.6. järjestetään Kino Maximissa yksi U48-elokuvanäytöksistä, johon pääsemme katsomaan oman elokuvamme. Kilpailun finalistit on julkaistu aikaisemmin samana päivänä ja pettymys on suuri, kun emme ole kymmenen parhaan joukossa. Pettymystä suurempi on vilpitön hämmästys: LLF on ollut mukana Unettomassa sen alusta saakka ja päässyt käsittääkseni jos ei ihan aina, niin ainakin useimmiten finaaliin. Vasta 12.6. matkallamme Sodankylän Elokuvajuhlille LLFn kanssa minulle selviää, että elokuvamme ei päässyt finaaliin, koska palauttamamme kopio ei toiminut. Ilmeisesti elokuva katkeaa keskeltä tai vastaavaa. Tämä on mystistä, sillä valmis elokuva oli kuulemma testattu juuri ennen kuin sitä lähdettiin palauttamaan. No, tekniikka on mitä on, joten minkäs sille mahtaa, että näin kävi. Itse hämmästelen myös sitä, ettei Jo-Jo the Dog Filmsikään päässyt tänä vuonna finaaliin.

Samassa esityksessä elokuvamme kanssa nähdään finaaliin päässeet NIIN-Elokuvat -ryhmän Like Nobody's Watching ja Off Productionsin #OnnexEnOoDublo. Jälkimmäinen tuli koko kisassa lopulta kolmanneksi ja Like Nobody's Watching on oma henkilökohtainen suosikkini. Elokuvassa duunarimies yrittää löytää rauhallista paikkaa, jossa tanssia kenenkään näkemättä, kunnes oivaltaa, ettei sillä ole mitään väliä. Erittäin samaistuttava elokuva ja hienosti toteutettu. Bravo. Elokuva äänestettiin myös kyseisen näytöksen parhaaksi.

U48 finaali 8.6. ja ensiesitys televisiossa MTV Avalla 15.6.

Unettoman finaali pidettiin 8.6. Kino Adamsissa. Itse en valitettavasti päässyt paikalle perhejuhlien takia, vaikka olisin kovasti halunnut. Kyseessä on kuulemani mukaan erinomaisen hauskat bileet, joissa on ilmaista viinaa ja mahdollisuus verkostoitua alan tekijöiden kanssa. Ensi vuonna sitten. Tapahtuman trailerin näette täältä. Pisteet trailerin tekijöille viime vuoden Uneton 2012:n suosikkielokuvani Silent Paprika Filmsin Hevosen Kyyneleet  (2012) legendaarisen korvamadon käytöstä! Yllätys oli suuri, kun myös meidän kilpailusta teknisen vian takia tippunut elokuvamme esitettiin finaalissa tittelillä "Paras myöhästynyt elokuva". Tämä närkästytti joitakin tiimiläisiämme, sillä elokuvammehan ei myöhästynyt, vaan diskattiin kilpailusta teknisen ongelman takia. Joka tapauksessa, parhaana myöhsästyneistä elokuvamme pääsi myös televisiolevitykseen. Jee! Hyvä me. Kaikki finalistielokuvat ja myös meidän oma Ravenge näytettiin MTV Avalla 15.6. klo 22:00 ja sen jälkeen Katsomossa. Katsomon Uneton48 parhaat -ohjelmassa oli hämmästyksekseni toinenkin elokuva tittelissä "Paras myöhästynyt elokuva". Miten kaksi voi olla parhaita? No, olkoon. 

Haluan tässä vielä mainita kaksi Uneton 2013 -elokuvaa, joiden olisi mielestäni kuulunut olla finaalissa: Jo-Jo the Dog Filmsin Shokkitreffit ja TR Productionsin Codename L'Inventeur. Vedän vähän kotiinpäin, sillä tunnen molempien tiimien taiteilianerot henkilökohtaisesti: Jo-Jollehan arvoin Uneton 2013 genren ja TR:n viimeisimmässä kokopitkässä elokuvassa taas näyttelen pääosaa. Linkki tulevan merkkiteoksen teaseriin löytyy täältä. Alla vielä vuoden Uneton 2013 finalistit, voittajat ja muut maininnan arvoiset elokuvat kopioituna suoraan U48-kotisivuilta. 

Finalists, Nominees and Winners 2013

Winners 2013 *selected by the jury

1. Naughty German: LiebesLied

2. Amazement: Jäähyväiset Esoille

3. Off Productions: #OnnexEnOoDuplo

Audience Choice 2013

1. Team Dirtstudios: Paluulippu

2. Like a Sir: Dead Men Tell No Tales

3. Chicago Fragment: Luukkaan robotti

Finalists 2013

NIIN-Elokuvat: Like Nobody’s Watching

Off Productions: #OnnexEnOoDuplo

Chicago Fragment: Luukkaan robotti

Steinbitur Films: Lydia 60

Like a Sir: Dead Men Tell No Tales

Naughty German: LiebesLied

Team Dirtstudios: Paluulippu

Film Jong Un: Tanssii Susien kanssa

Viro Tuotanto: Miehet ei tanssi

Amazement: Jäähyväiset Esoille

Watch all finalist films on Katsomo!

Nominees and winners in special categories

Best Actress:

- Janna Gockel (Naughty German: LiebesLied) - WINNER

- Liisa Halonen (Steinbitur Films: Lydia 60)

- Anniina Piiparinen (Viro Tuotanto: Miehet ei tanssi)

Best Actor

- Edvard Lammervo (Team Dirtstudios: Paluulippu)

- Rami Rusinen (Chicago Fragment: Luukkaan robotti) – WINNER

- Lassi Vierikko (Team Gin & Tonic: Vain muutaman sanasen tähden)

Best Cinematography

- NIIN-Elokuvat: Like Nobody’s Watching

- Viro Tuotanto: Miehet ei tanssi

- Naughty German: LiebesLied - WINNER

Best Editing

- Naughty German: LiebesLied

- Like a Sir: Dead Men Tell No Tales

- Jam with Us: Yhteys - WINNER

Best Sound

- Viro Tuotanto: Miehet ei tanssi - WINNER

- Naughty German: LiebesLied

- Like a Sir: Dead Men Tell No Tales

Watch nomination videos on Youtube!

Nuuskatarinat / Snus Stories Contest

1. Iloinen Vyötiäinen: Paskaa huuleen

2. Jo-Jo the Dog Films: Tie poikki AND Act1: Lenkkipolulla (shared 2nd place)

Watch all SNUS STORIES on Youtube.

The Special Mentions

Every year the organizers pick a few films – mostly outside of the finalists – that deserve to be mentioned for one reason or another. The categories change each year, according to the selection of films and whatever happens to catch our eye :)

Watch on Youtube >

Supertappi ja nainen mereltä (1979) - findien esihistoriaa

Olen ylpeä kertoessani, että omat vanhempani Helena Kaartinen ja Tapani Hynynen ovat olleet findien pioneerejä jo opiskeluaikoinaan kaukaisella 1970-luvulla. Yhtenä kesänä sattui niin, että suurin osa vanhempieni silloisesta kaveriporukasta oli työttömänä ja jotain ajanvietettä piti keksiä. Niinpä he kuvasivat omaksi ilokseen kaitafilmille (!) elokuvan Supertappi ja nainen mereltä (1979). Huom. Elokuva ei nimestään huolimatta ollut aikuisviihdettä! Olen muuten usein saanut miehiltä merkitsevän kulmainkohotuksen kertoessani näytteleväni amatöörielokuvissa. No, voihan niitäkin toki findieksi sanoa, mutta en nyt käsittele aihetta tässä sen enempää. Elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja oli Jari Salonen, jonka luovuus vei  sittemmin  aikuisiällä töihin mainosalalle - vanhempani taas päätyivät matkailun sekatyöläisiksi.

Vanhempieni tähdittämässä elokuvassa Supertappi ja nainen mereltä (1979) äitini esittää haaksirikkoutunutta venäläisruhtinatarta Nadjaa ja isäni Tauno Ulkkia eli T. Ulkkia. Huomatkaa diplomikielenkääntäjäopiskelijoiden huumori! Elokuva alkaa kohtauksella, jossa haaksirikkoutunut ruhtinatar makaa vedessä lankulla polttaen pitkässä savukepidikkeessä sikaria. Samaan aikaan rannalla kävelee mieshenkilö nimeltään Tapani Rinne. Kaveri löytää maasta aurinkolasit, nostaa ne silmilleen ja muuttuu samassa supersankariksi nimeltään Supertappi, jolla on keltaiset trikoot. Superkuulollaan sankari kuulee ruhtinattaren avunhuudot mereltä ja rientää hätiin. Vaikka kyseessä oli värifilmi, olen jostain syystä aina nähnyt mielessäni elokuvan mustavalkoisena ja äitini roolisuorituksen alla olevan kaltaisena. Itse elokuvaa en valitettavasti ole koskaan nähnyt, sillä vanhemmillani ei ole siitä kopiota. 

Koska äitini tulkitsema ruhtinatar Nadja on venäläinen, on sankarilla edessään kielimuuri, jonka ylittämiseksi paikalle kutsutaan  isäni näyttelemä T. Ulkki.  Tulkin avustuksella selviää, että pahamaineinen rikollinen Kuminaama-Larsen on varastanut ruhtinattaren jalokivet. Niitä koko jengi lähtee yhteistuumin etsimään. Elokuva huipentuu jossain päin Kouvolaa sijaitsevilla hiekkakuopilla kuvattuun taistelukohtaukseen, jossa isäni taltuttaa roiston heittämällä häntä sanakirjalla päähän. Tämä isäni osoittama urhoollisuus luonnollisesti saa ruhtinattaren syöksymään sankarin kaulaan. Taistelukohtaus hiekkakuopilla on  muuten findie-elokuvien vakiokauraa. Luulen tämän johtuvan siitä, että a) syrjäinen sijainti antaa kuvausrauhan mättökohtauksiin ilman huolta sivullisten paikalle hälyttämästä poliisista ja b) sellainen maisema on helposti muokattavissa vaikkapa post-apoon tai avaruuselokuviin. Ks. esimerkiksi TR Productionsin Aavikkomyrsky (2004) ja Trash Videon, Insane Bastardsin ja Blood Ceremony Filmsin yhteistuotanto Viimeinen Taistelu Venuksesta (2010). 

Ruhtinatar Nadja ja T. Ulkki menivät lopulta naimisiin - niin elokuvassa kuin oikeassa elämässäkin, mikä johti blogin kirjoittajan syntymään. Alla valokuva vanhemmistani noilta ajoilta. Ja ei, kyseessä ei ole naamiaisasut, vaan 70-luvun tovereiden normaalit bilevaatteet.

Tutustuttuani findien ihmeelliseen maailmaan olen epätoivon vimmalla yrittänyt saada vanhempien tähdittämän elokuvan Supertappi ja nainen mereltä (1979) kaitafilmin käsiini. Olen ahdistellut elokuvan ohjaajaa ja käsikirjoittajaa Jari Salosta jo vuosia aiheen tiimoilta. Valitettavasti filmikelaa ei ole vielä löytynyt ja pahimmassa tapauksessa sitä ei enää ole, mutta jaksan yhä toivoa.

11.8.2013: Supertappi ja nainen mereltä (1979) on löytynyt!

Torstaina 8.8.2013 sain yllättäen Facebook-viestin elokuvan ohjaajalta Jari Saloselta: 

Sateinen iltapäivä Turussa. Vietin sen ullakolla löysin etsimäni. Mitäs nyt tehdään?

Vastasin, että iloitaan! Saman tien laitoin kyselyä Facebookiin 8 mm kaitafilmien digitointeja tekevistä paikoista. Sain seuraavat ehdotukset: helsinkiläinen Reel One Oy, ruotsalainen Uppsala Bildteknik ja kotimainen WebbiNetti digitointipalvelut. Lisäksi kuulin jostain tutun tutusta, joka voisi tehdä homman edullisesti. Yksi tällainen henkilö itsellä olikin jo tiedossa. Samana iltana Tampereen Tapahtumien Yössä Findie ry:n järjestämässä Findie Matineassa myös Kuusniemen Matti lupasi voivansa tehdä homman. Postaus tapahtumasta tulossa paraikaa. Nyt vain odotellaan, että saan kelan käsiini. Sitten tehdään hinta versus laatu versus nopeus versus helppous -analyysi eri vaihtoehdoista ja sen mukainen valinta. Rukoillaan, ettei kela ole täysin rottien tai ajan hampaan nakertama! Kyllä elämä on ihanaa ja sinnikkyys kannattaa.

26.3.2014 Supertappi ja nainen mereltä (1979) on digitaalisessa muodossa!

Hupsista s**tana. Olin unohtanut päivittää tänne, että Supertappi saatettiin onnistuneesti digitaaliseen muotoon jo viime vuoden lokakuussa. Olihan se mieletöntä nähdä omat vanhempansa nuorina. Laskelmieni mukaan äitini oli elokuvan kuvausten aikoihin 23-vuotias ja isäni 28-vuotias. Katsoessani elokuvaa huomasin itsessäni ja näyttelemisessäni jotain samaa kuin heissä. Elokuva itsessään oli hauska, joskin liian pitkä. Lisäksi mykkäelokuva kaipaisi kipeästi musiikkia. Ehkä elokuvaan saadaan myös musiikit ja muut äänitehosteet jonain päivänä.

Teetin elokuvan digitoinnin Helsinkiläisessä Reel One Oy:ssa. Tv-alalla työskentelevä kaverini Iiro Peltonen suositteli paikkaa minulle ja liityn nyt suosittelijoiden joukkoon. Ensinnäkin palvelu oli ensiluokkaista, toisekseen hinta oli mielestäni kohtuullinen: 26 minuutin kasimilliselle kaitafilmille tuli hintaa vajaa 300 euroa sisältäen puhdistuksen ja liitosten tarkistuksen, kaksi dv-avi -kopiota ja 10 kpl dvd:tä. Teetin kaksi dv-avia ja useamman dvd:n, koska puolet niistä menevät jossain vaiheessa elokuvan ohjaajalle. Isäni ja äitini saivat omat kopionsa joululahjoina, samoin isoveljeni. 

Ennen kaikkea olen ylpeä kertoessani, että elokuva sai myös virallisen maailman ensi-iltansa 2.11.2013 Finnish Underground Film Festivalilla Jyväskylässä. Tapahtuman järjestäjän Rauli Ylitalon mukaan elokuva upposi yleisöön, varsinkin kaverinsa spontaanisti pitämän selostuksen kanssa - muuten 26 minuutin mykkäelokuva ilman musiikkia olisi voinut olla hieman pitkästyttävä. Nyt voin olla hyvillä mielin, sillä vuosien työ on saatettu päätökseen. Kauan eläköön Supertappi ja nainen mereltä!

7.12.2014 Supertappi ja nainen mereltä (1979) on julkaistu!

Marraskuun 14.päivä sain yllättäen sähköpostia elokuvan Supertappi ja nainen mereltä pääosan esittäjältä Tapani Rinteeltä. "Supertappi" itse tiedusteli elokuvaansa ja tulikin muutamaa päivää myöhemmin noutamaan sen luotani. Annoin hänelle sekä dvd:n, että dvd-avin mukaan äänien lisäämiseksi tähän merkkiteokseen. Elokuvaa varten oli kuulemma aikoinaan tehtykin musiikki hänen ja veljensä toimesta, ja tämä c-kasetti oli tarkoitus jostain nyt löytää. Tänään huomasin 5.12. saapuneen sähköpostin, jossa oli linkki ensimmäiseen versioon äänien kera. Näin maestro kuvaa elokuvan äänimaailmaa: "Alkuperäistä musiikkikasettia en löytänyt. Mutta alkuperäisteemaa "Supertappi suojelee" olen työstänyt muihin yhteyksiin ja käytin sitä tunnusmusiikkina. Ja muita tuoreempia musiikkeja lisähöysteinä." Elokuvan pääsette katsomaan Vimeosta. Aijjettä. :)

Cinemadrome 666 - Tampereen tiukin elokuvafestivaali

Mikä ihmeen Cinemadrome?

Tamperelainen Cinemadrome elokuvafestivaali tarjoaa kauhu-, kultti- ja roskaelokuvaa Pirkanmaan Elokuvakeskuksen elokuvateatterissa Arthouse Cinema Niagarassa muutaman kerran vuodessa keväisin ja syksyisin. Yhtenä festivaalin järjestäjistä häärii paikallinen findie-legenda, Trash Videon Ville Lähde, joka luotsaa myös toista merkittävää tamperelaista elokuvatapahtumaa Trash & Underground Film Festivalia (TUFF). Lisää kyseisestä indie-elokuvafestivaalista löytyy blogipostauksistani TUFF 2012 ja TUFF 2013. Cinemadrome ei ole varsinaisesti keskittynyt findie-elokuviin, mutta niitäkin silloin tällöin nähdään ohjelmistossa. Näin myös Cinemadrome 666:ssa, joka järjestettiin 19.-20.4.2013. Kahdeksasta esitetystä elokuvasta ensimmäinen, Zomba di Mare (2013), oli findie-elokuva ja muut ulkomaisia isomman budjetin tuotantoja. Kahden illan ja kahdeksan elokuvan aikana tapahtuma keräsi yhteensä 641 katsojaa, mitä voidaan pitää toistaiseksi kaikkien aikojen menestyksekkäimpänä Cinemadrome-tapahtumana.

Hyvä, että mukana tapahtumassa oli tällä kertaa edes yksi findie-elokuva - minun on helpompi oikeuttaa tämä blogikirjoitus. Tosin alun alkujaankin lupasin puhua blogissani findie-skenen lisäksi myös kaikesta muusta elokuvaamisharrastukseen liittyvästä, joten tämä menköön siihen kategoriaan. Sitä paitsi, näin hyvällä tavalla omalaatuinen elokuvafestivaali ansaitsee tulla entistäkin suuremman yleisön tietoisuuteen. Alla Cinemadrome 666 ohjelmisto.

Cinemadrome 666 ohjelmisto 19.4.-20.4.2013

Perjantaina:

klo 19:00 Zomba di Mare (2013)

klo 21:00 Bullet to the Head (2012)

klo 23:00 Evil Dead (2013)

Lauantaina:

klo 19:00 Crocodile (1980)

klo 21:00 Maniac (2012)

klo 22:45 Deathwish 3 (1985)

klo 00:30 Bel Ami (1975)

klo 02:30 Five Element Ninjas (1982)

Cinemadromen ohjelmistot seuraavat yleensä osittain suurempien suomalaisten kauhu-, kultti- ja roskaelokuvafestivaalien tarjontaa - ilmeisesti filmikopioiden helpomman saatavuuden takia. Niin tälläkin kertaa: Cinemadrome 666:ssa esitettiin pääosin samoja elokuvia kuin viikkoa aiemmin Helsingissä 11.-14.4. järjestetyillä Night Visions Back to Basics 2013 -elokuvafestivaaleilla. Ainoastaan ensi-iltaelokuvat Zomba di Mare (2013) ja Evil Dead (2013) eivät kuuluneet Night Visionsin ohjelmistoon. Itse kävin tällä kertaa Night Visionsissa katsomassa vain elokuvan Hansel & Gretel Get Baked (2013), koska tiesin tulevani Cinemadromeen. Tässä muuten pieni mainos Tampereen puolesta: Night Visionsissa yksittäisliput maksavat 13 euroa kappale kun taas Cinemadromessa saa samalla rahalla elokuvan lisäksi kaljan tai jopa lonkeron. (Cinemadrome 666 liput 7/8 euroa per elokuva, koko kaksipäiväinen elokuvien ilotulitus Mega Evil -lipulla vain 46 euroa.)

Erilainen elokuvaelämys: Arthouse Cinema Niagara

Cinemadrome 666 on toinen Cinemadromeni. Ensimmäinen oli Cinemadrome 5 – A New Beginning Rambo-yö 10.11.2012, jossa katsottiin kaikki neljä Rambo-elokuvaa peräkkäin. Blogikirjoitus Rambo-yöstä tulossa myöhemmin. Tapahtuma oli tälläkin kertaa joka euron arvoinen jo pelkästään ainutlaatuisen tunnelmansa ansiosta. Paikalla Niagarassa oli myyntipöytineen myös Horror-Shop ja herra Sami Haavisto. 

Paikkana Niagara on hurmaava: pieni ja sympaattinen elokuvateatteri yhdistettynä baariin! Alkoholijuomia ei kuitenkaan saa viedä elokuvasaliin, sillä sinne eivät anniskeluoikeudet ylety. Elokuvien välillä on kuitenkin onneksi aina puolisen tuntia aikaa ensin tyhjentää ja sitten taas täyttää rakkonsa. Huhupuheiden mukaan rohkeimmat ja ovelimmat festivaalivieraat ovat joskus myös huomaamattomasti juoneet omia piilopullojaan salin puolella. Hyshys. Niagaran henkilökunta on superystävällistä eikä vaivaudu joka näytöksen välissä edes tarkistamaan lippuani. Päinvastoin: juuri ennen Deathwish 3 -elokuvan alkua olen  niin keskittynyt juomaani, että naispuolinen henkilökunnan jäsen tulee muistuttamaan elokuvan alkamisesta. Upean henkilökohtaista palvelua!

Katsaus Cinemadrome 666 elokuviin

Ihmissuhde-elokuva zombi-mausteilla: Zomba di Mare (2013)

Festivaalin avajaisnäytöksenä saa ensi-iltansa viikonlopun ainoa findie-elokuva, Monadi-Filmin Zomba di Mare (2013). Sami Pöyryn ohjaama elokuva kertoo italialaisista vaihto-opiskelijoista, jotka joutuvat selviytymään zombien valloittamassa Suomessa. Mielenkiintoisen elokuvasta tekee se, että suomalaisten näyttelijöiden puhe on kokonaan dubattu italiaksi. Odotan perinteistä splatter-mättöä, mutta elokuva onkin tempoltaan yllättävän rauhallinen ja teemaltaan enemmän ihmissuhdedraamaa kuin zombie-ilottelua. Haukkuisin elokuvaa suorastaan taide-elokuvaksi! Ranskalaisia elokuvia paljon katsoneena sanoisin, että ihmissuhteiden kuvauksessa on onnistuttu saavuttamaan jotain hyvin etelä-eurooppalaista. Herraseurueeni keskittymiskyky ei kuitenkaan riitä odotettua vähäverisemmälle taide-elokuvalle, joten elokuvan puolessavälissä siirrymme baarin puolelle. Hyvin suurella todennäköisyydellä katson elokuvan jonain päivänä loppuun, katsokaa te hyvät ihmiset saman tien allaoleva traileri:

Kunnianosoitus kasaritoimintaelokuville: Bullet to the Head (2012)

Törmäsin taannoisilla Night Visions -elokuvafestivaaleilla ohimennen tuttuun, joka oli käynyt katsomassa Sylvester Stallonen tähdittämän Bullet to the Headin (2012). Kaveri itse ei ollut vaikuttunut elokuvasta, mutta epäili vahvasti minun pitävän siitä. Tämän takia lähdin nollaolettamuksin katsomaan elokuvaa Cinemadromessa, jotten pettyisi. Kaverin arvaus osui kuitenkin oikeaan: Bullet to the Head (2012) oli aivan mahtava! Kuten facebook-profiilissani hehkutin: "Bullet to the Head oli sairaan hyvä! Hyvännäköisiä miehiä, romantiikkaa, loistavia one-linereita ja väkivaltaa - ja nimenomaan tässä järjestyksessä." Tämä luonnehdinta tosin sai kanssakatsojan Sami Saarinen kommentoimaan, ettei minun kannata jättää nykyistä päivätyötäni alkaakseni kirjoittaa elokuvajulkaisujen takakansitekstejä. Tarkoitin siis kommentillani ainoastaan henkilökohtaista tärkeysjärjestystäni koskien elokuvan meriittejä - en sitä missä suhteessa niitä siinä esiintyy. 

Bullet to the Head (2012) sai minut nauramaan ääneen usempaan kertaan ja L-Koodista tunnetun Sarah Shahin näyttelemä naispääosa toi elokuvaan myös ripauksen romantiikkaa. Jos ei ota huomioon elokuvassa vilahtavia älypuhelimia, muistitikkuja ja muita tämän aikakauden hapatuksia, voisi kuvitella katsovansa aitoa kasaritoimintaelokuvaa.  Edellinen toimintaelokuva, joka on tempaissut minut yhtä lailla mukaansa on edellisessä Cinemadromessa nähty Rambo - taistelija 2 (1985). Taidan olla Syltty-fani, ja tunnustan: aivan sama, jos tyyppi lähentelee seitsemääkymmentä - en potkisi sängystä pois. Lisäksi aivan uusi tuttavuuksia minulle olivat toiset pääosanäyttelijät Sung Kang ja - slurps - Jason Momoa. Kaikista yllämainituista syistä johtuen suosittelen Bullet to the Headia (2012) lämpimästi treffielokuvaksi - siinä on varmasti jokaiselle jotakin sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta.

Kauhuklassikon remake: Evil Dead (2013)

Bullet to the Headin nostettua riman korkealle, on vuoro Evil Deadin (2013) kovasti hypetetyn Suomen ensi-illan. Elokuva on remake kulttikauhuklassikosta The Evil Dead (1981) ja ainakin herraseurueeni on odottanut elokuvaa kuin kuuta nousevaa. Itselleni tapaus ei ole yhtä merkittävä, mutta saanpahan retosteluoikeudet sillä, että olen nähnyt elokuvan ensimmäisten joukossa. Muistelen kuitenkin lämmöllä noin kymmenen vuoden takaista romanttista iltaa, jolloin katsoimme alkuperäisen elokuvan yhdessä silloisen poikaystäväni kanssa. Muistan erityisesti kohtauksen, jossa puu raiskaa naisen. Koska edellisen Evil Deadin näkemisestä on itselläni niin paljon aikaa, en osaa verrata uutta ja vanhaa elokuvaa toisiinsa - jätän sen paremmille asiantuntijoille. Muistamani puuraiskauskohtaus kyllä löytyy uudestakin versiosta. Sivuhuomautus: minkälainen mies kääntyy demonipuuraiskauskohtauksen jälkeen leveästi hymyillen naispuolisen kaverinsa puoleen ja lähettää tälle lentosuukon? Vastaus: Findie ry:n puheenjohtaja Rauli Ylitalo <3 

Uusi Evil Dead (2013) on niin järjettömän pelottava elokuva, että joudun vähän väliä sulkemaan silmäni! Jotain, mitä en ole tehnyt sitten kesän 2007, jolloin eräskin herrasmies vei minut treffeille katsomaan romanttisen komedian nimeltään The Hills Have Eyes II (2007). Tunne on kuin vuoristoradan pelottavimmissa laitteissa: sitä vain puristaa silmänsä kiinni ja muistuttaa itseään, että kohta se on ohi. Elokuvan jälkeen pulssini on korkeammalla kuin hot jooga -tunnilla. Todellista treffimateriaalia siis tämäkin elokuva! Ainakin jos on uskomista joskus lukemaani tutkimukseen, jonka mukaan naisen sykkeen nostatus kauhuelokuvalla voi edesauttaa pääsemistä muihin sykkeenostatustapoihin. Tämä kaikille miehille vinkiksi, kertokaa toimiiko teoria käytännössä.

Maailman paras/paskin elokuva: Crocodile (1980)

Crocodile (1980) on Thaimaan vastine Steven Spielbergin Tappajahaille (1975). Ihan samaan jännitykseen elokuva ei yllä, sillä elokuva on sysipaska, mutta hyvät naurut siitä ajoittain saa. Elokuva on ensinnäkin puuduttavan pitkä. Lopussa seurataan reaaliajassa varmaan puoli tuntia, kun sankarimme odottavat pedon ilmestymistä. Hitaan tempon lisäksi häiritsee se, että elokuvassa toistuvat samat kuvat ja jopa samat kohtaukset useampia kertoja. Toisto voi olla joskus hyväkin tehokeino, mutta tässä se ei toimi. Heitän juomapelihaasteen kaikille, jotka katsovat elokuvan: ottakaa shotti joka kerta, kun näkyy lähikuva jättiläiskrokotiilin silmistä. Elokuvan loppuun mennessä olette sitä mieltä, että Crocodile (1980) on paras koskaan näkemänne elokuva. Elokuvan käsikirjoituksessa on myös todellisia aivopieruja, kuten elokuvaan absoluuttisesti millään tavalla liittymätön raiskauskohtaus ja vähäpukeisen kalastajamiehen nännit. En halua spoilata enempää, tämä täytyy kokea itse. Suosittelen katsomaan Crocodilen (1980) nousuhumalassa tai krapulassa - ilman alkoholia elimistössä ei kannata yrittää.

Häiriintynyt hobitti tulee ja tappaa: Maniac (2012)

Itse olen aina pitänyt Elijah Woodista, mutta jos olette niitä, joiden mielestä hän on vain lapsenkasvoinen hobitti, tulette yllättymään nähdessänne elokuvan Maniac (2012). Elokuva on  kovasti odotettu remake klassikkokauhuelokuvasta Maniac (1980), joka on itselleni täysin tuntematon suuruus. En tiedä millainen alkuperäinen elokuva on, mutta uusi Maniac on todella häiriintynyt. Spoilaan tuskin kauheasti jos kerron, että elokuvassa skalpeerataan paljon naisia. Näissä kohtauksissa joudun jälleen kerran sulkemaan silmäni. Herraseurueeni on elokuvasta tohkeissaan, itse en hankkimani kokovartalopuudutuksen takia pääse siihen ihan sisälle. Tämän lisäksi keskittymistäni hieman häiritsee lievästi päihtynyt kanssakatsoja, joka hokee elokuvan aikana useampaan otteeseen: "Tää on kova!" Elokuva vaatii siis ehdottomasti uusintakatselun selvin päin - ja yksin. Ei, unohtakaa äskeinen: tätä elokuvaa ei missään nimessä kannata katsoa yksin! 

Väkivallan todellinen vihollinen: Deathwish 3 (1985)

Herraseurueeni suhtautuu Deathwish 3 (1985) elokuvaan kuin vanhan ystävän näkemiseen. Itseltäni sitä vastoin menee elokuvan myötä Charles Bronson -neitsyys. Kysyn ennen elokuvaa todelliselta asiantuntijalta, Trash Videon Matti Kuusniemeltä, mitä minun tulee tietää elokuvasarjan aikaisemmista osista Deathwish (1974) ja Deathwish II (1982). Vastaus menee suurinpiirtein näin: "No, ensimmäisessä elokuvassa Bronsonin vaimo raiskataan ja tapetaan, ja Bronson lähtee kostoretkelle. Kakkososassa Bronsonin tytär raiskataan ja tapetaan, ja Bronson lähtee kostoretkelle. Tässä kolmososassa sama meno vaan jatkuu." Mitä, raiskataanko seuraavaksi kenties Bronsonin sisko - vai täti? 

Jos Deathwish-elokuvasarja on teille yhtä vieras kuin minulle tai jos haluatte syventää tietouttanne, kannattaa katsoa Matin huolellisesti valmistama alustus, joka kuultiin ennen elokuvaa. Yrittäkää jättää huomiotta videossa jatkuvasti kommentoivat känniapinat - itseni mukaan lukien. Matti on ystävällisesti myös valmistanut minua tunnelmaan postaamalla aikaisemmin päivällä facebook-sivulleni kuvakaappauksen jostain Charles Bronsonin tähdittämästä elokuvasta, jossa Bronson tokaisee vieressään olevalle naiselle: "Myönnä, olet lesbo." Herraseurue, toden totta. <3

Johtuneeko sitten siitä, että tässä vaiheessa festivaalia on takana jo useampi elokuva ja useampi alkoholipitoinen juoma, mutta en oikein jaksa innostua Deathwish 3 -elokuvasta. Ehkä palaan vielä jonain päivänä elokuvasarjan pariin aloittaen aikaisemmista osista, tai kenties tutustun Charles Bronsonin muuhun tuotantoon.

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Deathwish 3 (1985) jälkeen olen niin kuitti, että jätän suosiolla väliin illan viimeiset elokuvat: ruotsalais-ranskalaisen pornoelokuvan Bel Ami (1975) ja Five Element Ninjas (1982). Katsottuani viikonlopun aikana virallisesti Cinemadromessa viisi ja puoli elokuvaa, ja sen lisäksi majapaikassani Tampereen älymystön päämajassa Lähde-Paasonen -residenssissä vielä ylimääräiset kaksi ja puoli elokuvaa (Blood Ceremony Filmsin Black Blooded Brides of Satan (2009), Chuck Russellin The Blob (1988) ja John Carpenterin The Thing (1982)), olen täysin poikki. Tällainen suoritus vaatii hyvät istumalihakset, riittävästi alkoholia, hervotonta seuraa ja selkeästi jonkinlaista hulluutta. Mielessäni on kotimatkalla vain yksi kysymys: koska uudestaan? Cinemadromen virallisten verkkosivujen mukaan lisää on onneksi tulossa jo syksyllä:

Cinemadrome Halloween Special 27. lokakuuta 2013
Cinemadrome 7 16. marraskuuta 2013

Plus yksi spesiaalimpi tapahtuma on suunnitteilla alkusyksyyn, mutta siitä myöhemmin lisää... Stay tuned!