sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Cinemadrome 17 - Splatteria, taidetta ja nihilististä expolitaatiota


Cinemadrome on varmasti Tampereen omaleimaisin elokuvafestivaali, koska se esittelee b-luokan elokuvia, kauhua, kultti- ja taide-elokuvia sekä findietä sopivana sekoituksena. Festivaali järjestetään yleensä kahdesti vuodessa aina yhtä ihastuttavassa Arthouse Cinema Niagarassa. Tämänkertainen Cinemadrome on järjestyksessään jo seitsemästoista. Itse osallistun vain lauantain 10.11.2018 Lyhärinäytökseen ja The Roomiin (2003). Conan Barbaarin (1982) ja R.O.T.O.R. -elokuvan (1987) jätän suosiolla väliin. Seuraavana pientä fiilistelyä illan elokuvista, olkaa hyvät.

Bring Me the Blood of the Werewolf (2018)


Cinemadrome 17:n lauantaipäivän aloittaa findie-elokuvista koostuva Lyhärinäytös ja näytöksen avaa itseoikeutetusti Trash Videon uusin Video Cop -jakso Bring Me the Blood of the Werewolf. Koska näyttelen elokuvan naispääosaa, olen jäävi kirjoittamaan varsinaista arvostelua siitä. Tarkoituksena on ollut kirjoittaa making of -blogipostaus elokuvanteosta, mutta se on jäänyt hyvien aikomusten hautuumaalle. Bring Me the Blood of the Werewolfia on ihan yhtä hauska katsoa kuin sitä oli tehdä. Elokuvan voitte käydä katsomassa youtubesta. Suosittelen myös tutustumaan samalla TrashVideoFinlandin kanavalla Pikku-Matin Efektinurkkaan, jossa Kuusniemen Matti kertoo miten tehdään erikoisefektejä elokuviin. Juuri tällaista behind the scenes -materiaalia olen aina halunnut nähdä!

Ville Lähteen ohjaaman elokuvan pääosassa on pitkän linjan TrashVideo-mies Antti Murtonen.

The Cold Dark (2018)


Olen tutustunut elokuvantekijä Mikko Löppöseen alun perin vuonna 2013 tamperelaisbändi Lovexin California-musiikkivideon kuvauksissa. Sen jälkeen olen kehunut vuolaasti hänen elokuvaansa Eliza täällä blogissani, eikä kehuilta voi tälläkään kertaa välttyä. The Cold Dark on eheä ja upea pieni kertomus postapocalyptisestä maailmasta. Jessica Wolff ja muut näyttelijät vakuuttavat taidoillaan - ja erityisesti luontevalla englannillaan. Vain yksi näyttelijöistä on natiivi, osaatko arvata kuka? Elokuvan psykologinen jännite on niin vahva, että se toimisi jopa ilman lopun *spoiler alert* örkkejä. Mutta kukapa ei haluaisi elokuvaansa Ari Savosen maskeeraamia örkkejä, jos niihin kerran on mahdollisuus? Toivottavasti näemme tähän samaan maailmaan perustuvan pitkän elokuvan vielä jonain päivänä!

Ihmisen ikuinen uni (2018)


Elokuvan Ihmisen ikuinen uni alkumetreillä toinen seuralaisistani joutuu poistumaan salista luonnollisille tarpeilleen. Kun hän tulee takaisin, seurueemme kolmas jäsen kuiskaa hänelle: "Do NOT ask me what this movie is about." Lause kiteyttää teoksen täydellisesti. Ihmisen ikuinen uni on Sami Sänpäkkilän ja Anna-Mari Nousiaisen videoinstallaatio eli kokoelma näennäisesti toisiinsa liittymättömiä kauniita/kauhistuttavia kuvia. Tunnelma elokuvan katsomisen jälkeen on wtf, mutta niin on epäilemättä tarkoituskin, koska tämä on sitä TAIDETTA. Katso itse ja tee omat tulkintasi.

Kotiinpaluu (2018)


Aloitin oman tutustumiseni findien ihmeelliseen maailmaan tasan kymmenen vuotta sitten, jolloin näyttelin kolmessa varsinaissuomalaisen TR Productionsin täyspitkässä elokuvassa. Härregyyd, kylläpä aika rientää! Elokuvat olivat Esa Jussilan ohjaamat Urban Savages (2009), Myrsky Tiimalasissa (2010) ja He lepäävät Pohjoisessa (2013).

Cinemadrome 17:n lauantaisessa Lyhärinäytöksessä nähtiin TR Productionsin uusin tuotos, samaisen Esa Jussilan ohjaama Kotiinpaluu. Elokuva esittelee ryhmälle ominaista, rujon nihilististä maailmankuvaansa tutulla expolitaatiotyylillään. Osa elokuvan hetkistä on kauniita (se sinisilmäinen husky, oih!) ja suurin osa taas sellaisia, että katson ne mieluiten suljettujen silmäluomieni läpi.

Nightjar (2018)


Ville Aittokummun ja Teemu Saarisen Nightjar yllättää heti alussa näyttelijävalinnallaan: pääosassa on helsinkiläinen tutuntuttuni Martina Kuitto. Martina on tullut suurelle yleisölle tutuksi juontaessaan Tilt-peliohjelmaa. Nainen, joka uskaltaa astua Jaana Pelkosen saappaisiin, ei selvästikään pelkää mitään. Nightjar on kauhuelokuva sanan varsinaisessa merkityksessä: lyhytelokuvassa on sekä psykologista kauhua että gorea. Martina ja kumppanit näyttelevät hienosti, eikä minulla muutenkaan ole pahaa sanottavaa elokuvasta. Se, että itse voin pahoin Nightjaria katsoessa ja toivon sen loppuvan mahdollisimman pian, johtuu vain omasta herkkyydestäni. Katso, jos uskallat! En suosittele herkkävatsaisille...

The Room (2003)


The Room. OMG THE ROOM! Olen ollut jo joitakin vuosia tietoinen Tommy Wiseaun kulttielokuvasta The Room ja kiinnostukseni sitä kohtaan on vain kasvanut. Elokuva esitetään Cinemadromessa jo kolmatta kertaa ja näytös on odotetusti loppuunmyyty. Onneksi en ole googlettanut elokuvaa piloille: tiedän the Roomista vain sen, että se on käytettyyn budjettiinsa nähden luokattoman huono ja että sen näytöksissä yleisöllä on tapana heitellä muovilusikoita. Lisäksi ohjaaja/käsikirjoittaja/näyttelijä/mastermind Tommy Wiseauhun liittyy monia mysteereitä.

Tämän enempää elokuvasta ei ehkä kannatakaan tietää, jotta saa täyden elämyksen. Cinemadromea seuraavana päivänä on pakko katsoa elokuvaan perustuva The Disaster Artist (2017), jossa James Francon roolisuoristusta ei voi kehua liikaa. Jos et ole vielä katsonut näitä kahta elokuvaa, katso ne - ja mieluiten peräkkäin. Googleta vasta sen jälkeen, mistä tässä kaikessa on oikein kysymys. Lupaan, ettet pety.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia ihania ihmisiä, joita Cinemadrome 17 -näytöksessä kohtasin ja pahoittelut, etten ehtinyt viettää kanssanne niin paljon aikaa, kuin olisitte ansainneet. Katsokaahan kaikki kuitenkin vielä Videospacen youtubesta Cinemadrome17-reportaasi, jossa allekirjoittanutkin takeltelee analysoidessaan hämmentävää The Roomia. Nähdään pian uudestaan! Pus och kram. <3


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti